Reijon ura näytti olevan nousujohteinen. Hän oli muodollisesti pätevä, hän oli innostunut kehittämään omaa alaansa ja mikä merkittävintä, ylin johto oli kiinnostunut hänen ideoistaan.
Reijo oli alunperin paikkakunnan omia poikia. Kauppalan pojat olivat verkosto, jossa autettiin kaveria.
Reijolle oli pedattu paikka johtajaksi. Reijo valittiin johtajaksi, koska hänellä oli sekä nostetta että myötätuulta.
Reijo oli pidetty esimies. Vieläkin baarissa saatetaan muistella Reijon johtajan aikaa myönteisesti. Hyviä johtajia on harvassa ja heidät muistetaan. Tosin yksikään muistelija ei ollut töissä Reijon alaisena.
Kauan Reijo ei johtajana viihtynyt, sillä hän paloi loppuun. Ensin hän kyllästyi ja sen jälkeen hän alkoi puhua burnoutista ja masennuksesta.
Historian pyörä pyörähtää joskus pienten marginaalien ansioista, samoin elämänkulku. Reijon elämän suunta vaihtui, vaikka mitään merkittävää ei oikeastaan tapahtunut. Hän ei joutunut työpaikalla vaikeuksiin, siinä vaiheessa avioliitto toimi ainakin jotenkin ja arki näytti olevan kunnossa.
Aivan varmaa on, että Reijo alkoi kärsiä, mutta ainakaan aluksi syy ei ollut depressio. Ehkä sairauden sijaan voisi puhua vain toivottomuudesta tai kyynisyydestä. Filosofit varmaan antaisivat tuollaisessa tapauksessa ahdistuksen tai tarkoituksettomuuden diagnoosin. Sehän on kuolemansairaus.
Reijo hakeutui työterveyslääkärin vastaanotolle ja valitti masennusta. Kun kysyttiin omaa arvioita syystä, hän sanoi vaikeudet työpaikalla.
Se oli tietysti totta, kaikilla on jonkinlaisia vaikeuksia työpaikalla, ihmissuhteet eivät toimi, muut eivät arvosta ja kollegat ovat kateellisia ja pimittävät kriittistä tietoa.
Se ei ollut totta, koska varsinaisia vaikeuksia ei ollut, alaiset eivät kiusanneet, ei ollut palkan suhteen ongelmaa, koska se oli taulukon yläpäässä eikä irtisanominen uhannut.
Ensin Reijo jäi sairauslomalle. Sitten hän palasi töihin, mutta ei enää pystynyt keskittymään työntekoon samalla tavalla kuin aikaisemmin. Välillä Reijo kävi töissä, välillä hän oli sairauslomalla. Muutama vuosi kului ja Reijo istui yhä useammin iltaa baarissa. Lääkkeitäkin hän söi, sen hän kertoi itse.
Lopulta Reijolle kirjoitettiin eläkepaperit ja hän siirtyi työkyvyttömyyseläkkeelle. Johtajat pääsivät ainakin siihen aikaan melko helposti sairauseläkkeelle, helpommin kuin rivityöläiset.
Miranda oli hyvä kaveri Reijon kanssa jo niiltä ajoilta kun Reijo oli johtaja. Reijo oli siihen aikaan vakioasiakas Mirandan baarissa.
Reijo oli rehellisesti tunnustanut, että jotakin kummaa tapahtui hänen elämässään sillä hetkellä kun hän maksoi asuntovelan viimeisen erän. Hän oli yhtäkkiä tuntenut itsensä täysin vapaaksi, vaikka joitakin muita velkoja olikin jäljellä.
Sen sijaan, että hän olisi miettinyt pitäisikö perheen kanssa ruveta miettimään entistä uudemman ja tilavamman asunnon etsimistä ja ostamista, hän olikin päättänyt mielessään hypätä oravanpyörästä pois.
Reijo oli kokenut omalla tavallaan eksistentiaalisen kriisin ja käytti itse tuota määritelmää. Työ oli ihan oikeasti alkanut tuntua merkityksettömältä. Hän oli tajunnut käyneensä töissä vain palkan takia. Palkan hän tarvitsi lainanlyhennyksiin ja perheen elättämiseen.
Vaikka se olisi liioittelua, mielestäni voidaan sanoa, että Reijo valitsi virkauran sijaan mielenterveyspotilaan uran.
Reijon vaimo lähti. Lapset eivät halunneet tavata isää ja Reijo kulutti aikaa baarissa hovi ympärillään.
Jonkin ajan kuluttua Reijo kärähti rattijuoppoudesta. Se nopeutti alamäkeä, sillä Reijo luovutti ja kaatoi viimeisetkin kulissit elämästään.
Kun kerta toisensa jälkeen kuuntelin Mirandan kertomusta, mietin miksi Reijolle ei ollut riittänyt tasaisen puurtajan rooli. Kun kysyin Mirandan mielipidettä, hän mietti ja sanoi, että Reijolle mikään ei riittänyt. Silloin ei ole enää motivaatioita tavoitella mitään.
Minusta se oli pätevä analyysi, mutta itse olisin lisännyt sen, että jotkut ovat kuin uhkapelureita, jotka menestyessään alitajuntaisesti toivovat häviävänsä lopulta kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti