Harha-askel. Tarina baarissa tapahtuneesta vedonlyönnistä.

Joskus monta kymmentä vuotta sitten kellaribaaria vastapäätä oli huoltoasema. Nyt siinä on parkkipaikka. Baari oli oikeastaan hotellin karvalakkipuoli ja hotellin sisäänkäynnin edessä aikoinaan oli polttoaineen tankkausmahdollisuus. Tämä oli joskus 1950-luvulla, sanoi Reijo, joka tiesi asiasta. Maksu tapahtui hotellin respaan, lisäsi hän. 

 

Vastapäisen talon asukkaat istuvat päivittäin tupakalla melkein samassa paikkaa, missä polttoainesäiliöt olivat aikoinaan sijainneet. 

 

Kaikki muistimme ajan, jolloin baarissa sai syödä edullisesti. Ruoka tuli hotellin keittiöstä. Kun muutin kauan sitten paikkakunnalle, kellaribaaria suositeltiin juuri sen takia ruokapaikaksi, koska ateriat valmistettiin hotellin keittiössä.

 

Aikoinaan baarin yhdessä pöydässä lyötiin vetoa siitä, kuka kävelee joen yli kulkevan rautatiesillan kaidetta pisimmälle. Kaikki olivat kännissä, kuka muita enemmän, kuka muita vähemmän. Sitä vetoa pöytäseurueen ei olisi pitänyt tehdä, sillä Ville, joka voitti kisan, ei kauaa ehtinyt nauttia voitosta, koska hän putosi joen jäälle ja kuoli. Se oli surullinen kuolema. Sen myönsivät kaikki. 

 

Tiesin suurin piirtein Villen tarinan, sillä Ella oli sen minulle kertonut. Villelle osui lähtökohdaksi omituisten otusten perhe, isä tosin oli kunnollinen mies, metsuri ammatiltansa, mutta äiti oli masennukseen taipuvainen ja teki itsemurhan. Sisar oli kevytkenkäinen, viinapullo riitti maksuksi. Jonkin ajan kuluttua pari ryyppyä pullon suusta oli käypä maksu. 

 

Yksinkertaisen ihmisen ei koskaan pitäisi olla täynnä intoa tehdä jotain. Kun Ville oli teini-iässä mennyt kysymään sahalta töitä, isä oli varmuuden vuoksi käynyt sanomassa, että älkää ottako poikaa töihin, ei ole sahan töihin sovelias. 

 

Ville otettiin kuitenkin sahalle töihin. Villella oli kova hinku töihin sahalle ja sinne se pääsi. En tiedä, miksi työhönottaja ei kuunnellut isän ääntä. Sitä Ellakaan ei tiennyt. Ensimmäinen työpäivä oli myös viimeinen, sillä Ville menetti sirkkelissä yhden sormen vai olikohan niitä pari. 

 

Mitä perheelle tapahtui myöhemmin, kysyin Ellalta. 

 

Kaikki kuolivat, kuka tapaturmaisesti, kuka teki itsemurhan. Isä kuoli tapaturmaisesti, äiti teki itsemurhan, kertoi Ella. Sisar voi olla elossa, en tiedä. 

 

Ville istui päivittäin baarissa. Kun Ville kävi ostamassa uudet housut, kukaan ei lyhentänyt lahkeita sopiviksi. Asfaltti lyhentää, todettiin yleisesti Villen housuista, kertoi Ella. 

 

Baarissa puhuttiin vuosikaudet Villesta ja hänen kuolemastaan. Perheestä ei puhuttu. Ella puhui siitä, koska oli lapsena asunut saman kadun varrella.  

 

Olin utelias kuulemaan baarissa juoppojen jorinoita, siksi varmaan Villen kuolema oli yksi niistä tapahtumista, joista halusin kuulla yksityiskohtia. Minua kiinnostivat traagisen episodin olosuhteet ja toimintaympäristö. Eri selostuksista sain koottua jonkinlaisen palapelin sekä itse tapahtumasta että sitä edeltävistä seikoista.

 

Ville oli juovuksissa, kun lähti kävelemään sillan kaidetta pitkin. Se oli talviaika, joten kaide saattoi jäisen liukas. Ville oli kuulemma huonossa kunnossa, jaloissa ei ollut enää voimaa. Ryyppääminen oli tehnyt tehtävänsä. Kukaan ei kestä alkoholia ja juopon elintapoja loputtomasti, kaikilla tulee raja vastaan, vaikka se onkin tunnetusti yksilöllistä. 

 

Sinä päivänä kun porukka istui baarissa, Ville oli kesken ryyppäämisen käynyt vastapäisellä huoltoasemalla ostamassa tupakkaa. Se oli kuulemma yleinen käytäntö, kannatti kävellä tien yli, sen verran tupakka-aski oli halvempi huoltsikalla, että siinä säästi rahaa.

 

Oli siis tavallista kävellä baarista tien toiselle puolen, mutta sillä kertaa huoltoaseman sisällä oli pari miestä, jotka alkoivat haastaa Villen kanssa riitaa. Miesten mielestä Ville oli heille velkaa, mitä on vaikea uskoa, sillä Ville oli perinyt isältään rahaa, jolla oli ostanut baarin tuntumasta asunto-osakkeen. Oli jäänyt rahaa elämiseen ja baarissa istumiseen. 

 

Ella painotti, että Ville ei ollut kenellekään velkaa. Päinvastoin monet olivat Villelle velkaa, koska yrittävät hyötyä tämän oletusta hyväuskoisuudesta. Raha-asioissa Ville ei ollut tyhmä eikä naivi. Hänellä oli taskussa pieni vihko, johon hän aina merkitsi ketkä lainasivat häneltä rahaa. Jos joku pyysi vilppiä, Ville katsoi vihkosta velkatilanteen ja osasi sanoa ei, jos aikaisempaa lainaa ei ollut maksettu eikä edes lyhennetty.

 

Ville tuskin siis oli velkaa miehille, jotka rahaa alkoivat Villelta vaatia. Ville ei ollut mikään riitelijä ja hän yritti poistua paikalta. Ennen kuin Ville pääsi lähtemään, hän kuuli itseään haukuttavan vähä-älyiseksi, äitiään hulluksi, sisartaan huoraksi ja isäänsä moottorisahaansa runkanneeksi munattomaksi mieheksi.

 

Vinoilu oli liikaa Villelle. Hän kuunteli vaieten, sillä kommentit olivat oikeastaan totta.

 

Viimeiseen isäänsä koskevaan ilkeilyyn Ville huusi, että saatana väite hänen isästään on vale, hän tappaa. Miehet naureskelivat suorastaan odottavansa sitä kun Ville ryhtyy tappohommiin, kotonaan varmaan oli oppinut niksit. Rupea myös huoraamaan, senkin olet jo kotonas oppinut. 

 

Ville palasi baariin. Villen poissa ollessa pöytäseurue oli päättänyt, että Ville saisi tarjota loppuillan. Seurueen velat Villen vihkossa olivat kuitenkin sitä luokkaa, että vippiä oli turha pyytää, jotain muuta oli keksittävä. 

 

Silloin joku oli saanut idean kilpailusta, jonka Ville häviäisi. Sitä ennen olisi sovittu häviäjän tarjoavan koko illan seurueelle. Häviäjän rooli pedattiin siis etukäteen Villelle. Sitä kautta muut uskoivat saavansa illan juomat ilman omaa rahaa. 

 

Kilpailuksi päätettiin sellainen, että kukin vuorollaan kävelisi joen ylittävän sillan kävelykaidetta ja lyhyimmän matkan kävellyt häviäisi. Seurue sopi myös, että pannaan Ville aloittamaan ja sen jälkeen kukin vuorollaan kävelee juuri vähän kauemmaksi. Lisäksi jokaista vannotettiin, että jos joku tuntee olevansa Villea huonommassa kunnossa ja pelkää häviävänsä, silloin pitäisi vaihtaa ajoissa pöytää. Kaikki olivat varmoja, että pystyisivät kävelemään pidemmälle kuin Ville. 

 

Ville oli sekä kiukkuinen että poissa tolaltaan kun hän palasi baariin. Seurueella ei ollut kovin suurta ongelmaa houkutella Villea kisaan mukaan. 

 

Mentiin ulos aloittamaan kisa. Ville lähti ensimmäisenä kävelemään kaidetta pitkin. Kaikki yllättyivät kuinka pitkälle Ville käveli, melkein puoleen väliin saakka ennen kuin jalka lipesi ja Ville rojahti alas jäälle.

 

Ambulanssi vei Villen pois. Paikalle kerääntyneet tiesivät, että oli käynyt huonosti. Baarin sisällä oltiin hiljaisia, sentään juotiin malja Villen muistolle jonkun kaverin ehdotuksesta.  

 

Muistivihosta ei kuultu koskaan mitään. Velalliset saattoivat huokaista helpotuksesta, sillä velat haudattiin Villen mukana.

 

En tiedä onko enää ketään pöytäseurueesta elossa vai ovatko kaikki kuolleet. Baarin asiakkaiden parissa kato on ollut melkoinen. Tapauksesta kertoneista kukaan ei myöntänyt istuneensa juuri sinä iltana samassa pöydässä, vaikka sitä varta vasten kysyin. Olin nähnyt kuvan, jossa Ville istuu baarissa kolmen kaverin kanssa. Kuvan kaverit eivät olleet välttämättä samoja, joiden kanssa Ville oli istunut viimeisenä iltana. 

 

Huoltoasema purettiin aikanaan. Paikalle jäi vain parkkipaikka. Keskustassa ei ole enää yhtään huoltoasemaa. Samalla parkkipaikalla yhtenä valoisana kesäyönä oli tullut joillekin miehille riitaa. Yksi riitelijöistä oli hakenut aseen ja ampunut jonkun toisen kuoliaaksi. Ammuttu mies oli ollut toinen niistä, jotka olivat haastaneet Villen kanssa riitaa. Toinen oli kuollut jo aikaisemmin.

 

Joskus juttelin tappajan kanssa sen jälkeen kun tämä oli päässyt vankilasta. Kyselin kautta rantain, miksi tämä oli ampunut sen miehen. Vastaus oli yllättävä. Mies sanoi nuorena rakastaneensa yhden omituisen perheen tytärtä, Sirkkaa, joka kuitenkin alkoi hengailla miesten kanssa, jotka tarjosivat viinaa. Niiden miesten kanssa se ei ollut tosi rakkautta, vaan jotain muuta, kertoi mies.

 

Se ammuttu paskiainen oli ensimmäinen niistä miehistä, joka vokotteli Sirkkaa viinaksilla. Sirkka oli minun nuoruuteni rakkaus, se ainoa oikea rakkaus, tunnusti ampuja. Vain yhden kerran olen kokenut sellaisen hullun ihanan rakkauden. 

 

En kysynyt perheestä mitään, osasin yhdistää tiedonjyväset. 

 

Ampujalle ei voinut tarjota lasillista, sillä hän oli raitistunut vankilavuosinaan. Ennen kuin lähdin, vannotin kaveria etsimään nuoruuden rakkautensa käsiinsä ja kertomaan koko tarinan.

 

Sirkka on kuollut niin kuin koko perhe. Silloin tällöin kävelen hautausmaalle katsomaan hautaa. Sillä haudalla kukkia on harvoin, sanoi mies ja katsoi ohitseni kauas menneisyyteen, jonne kenelläkään ei ollut pääsyä. 

Pitkää lihasta. Kertomus siitä kun nyrkkeilijä saa luvan lyödä yöttömän yön kaupungissa.

Antsa on se paikkakuntalainen, joka oli sanonut olympianyrkkeilijälle, että tämä saa lyödä. Tämä oli yksi baarissa kerrotuista tarinoista. 

Antsa oli itse entinen painija. Enemmän paikkakunta oli joskus ollut nyrkkeily- kuin painikaupunki.

Vaikka olisin ollut kumpaa tahansa, en silti olisi mennyt uhoamaan olympiamitalistille yöllä kaupungin kadulla pikkukännissä.

Kysyin rutiininomaisesti, miten kävi, vaikka tietäähän sen. Hyvin ei käynyt, mutta ei mitään vakavaa onnettomuutta tapahtunut. Yritin kuvitella olosuhteet keskikesän auringon valaistessa pikkukaupungin katua Antsan ottaessa lyönnin vastaan.

Kysyin myöhemmin Mirandalta olosuhteita, mutta hän ei ollut itse ollut paikalla eikä osannut kertoa sen enempää. 

Ajattelin kännisiä miehiä sokkeloisella sivukadulla jossain baarin lähellä. Jostain syystä mielikuvissa on roskiksia ja aitoja. Aurinko ei painunut horisontin viivan alle ja Antsa uskoi omiin vatsalihaksiinsa. En osannut kuvitella nyrkin iskua kasvoihin tai leukaan.

En tiedä ihailiko vai hämmästelikö kertoja Antsaa. Mietteissään kertojat aina olivat tarinan siinä vaiheessa. 

Antsa oli hullun rohkea tai typerys, sitä mieltä olin itse. Ihmettelin aina sitä, miten Antsalla oli niin fiksu nainen.

Tarinan tässä vaiheessa Miranda puuttui puheeseen, siirtyi eteenpäin, toiseen tarinaan. Lare oli terassilla haastanut kaikki halukkaat kädenvääntöön. Muutamat olivat ottaneet haasteen vastaan. Lare oli voittanut kaikki. 

Ehkä kaikki eivät olleet tosissaan leikissä mukana. Taisivat mennä vääntämään kättä ajatuksena saada kiusallinen ohjelmanumero pois alta, mietin mielessäni. 

Jouni oli istunut samalla terassilla. Lare ei pitänyt Jounia juuri minään, vaikka Jouni oli junioreiden painin Suomen mestaruuskisojen mitalisti. Painijoiden voima on pitkää lihasta, ei mitään kehonrakentajien pullistelua, sanoi Miranda ylpeänä. Painijan voima voi hämätä kokemattoman.

Tiesikö Lare, että Jouni on painija, kysyin väliin.

Mirandan mukaan tiesi, mutta Jouni ei ollut mikään bodari. Lare ei ottanut Jounia riittävän vakavasti.

Ensin väännettiin oikealla kädellä. Jouni voitti. Lare vaati uusintaa. Jouni voitti senkin. Sitten väännettiin vasemmalla kädellä ja Jouni voitti. 

Lare joutui myöntämään häviön. Jouni oli voittanut. Tappion tunnustaminen kävi luonnolle. Jounin voitto herätti hämmästystä. Lare yritti kiemurrella tappiosta selittelemällä. 

Joskus yli kymmenen vuotta Jounin kuoleman jälkeen istuimme baarissa ja Miranda ja Lare alkoivat muistella kädenvääntöä.

Lare sanoi, että hän oli aivan tahallaan hävinnyt, koska vastassa oli poikanen. Eihän hän ollut edes täysillä yrittänyt. Kännissäkin oli ollut.

Miranda suuttui. Tietenkin suuttui. Lare vähätteli hänen edesmenneen poikansa saavutuksia, suorastaan yritti mitätöidä ne. 

Laren ja Mirandan kiistellessä sanoin Mirandalle, että tämä antaisi jo periksi, ei ollut vaivan arvoista. En käsittänyt koskaan, miten Miranda yritti Jounin saavutuksia kehumalla voittaa menetyksen surun. Entiset voitot eivät tuoneet Jounia takaisin.

En anna periksi, sanoi Miranda kuohuksissaan. Eikä antanut periksi. Lopulta Lare lähti. Se oli ainoa ratkaisu, sillä Miranda ei perääntynyt tuumaakaan. Tosin koko seurue, johon Lare kuului, lähti. Se oli sunnuntain iltapäivä ja niin sanotusti vuoronvaihdon aika baarissa. Kello löi. Päivävuorolaiset lähtivät ja iltavuorolaisia valui vähitellen sisään lasin ääreen.

Jäimme istumaan pöytään ja Miranda oli edelleen pois tolaltaan. Yritimme juoda juomamme ja mietimme seuraavaa keskustelun aihetta. Kumpikin mietti Jounia, kuolemaa ja elämän suuria menetyksiä. 

Minä pohdin aikaisempia saavutuksia, joista edelleen puhuttiin, vaikka ne olivat menettäneet merkityksensä.

Miranda kysyi, milloin kehitetään täsmäunohduslääke, sillä hänellä oli öisin herätessään liian usein kamalia muistoja, jotka iskivät päälle kesken unien eivätkä päästäneet otteestaan.

Tiesin mitä Miranda tarkoitti. Itsekin kärsin samanlaisista, mutta päiväsaikaan. Ikävillä muistoilla on ohitustie tajuntaan, ne eivät kiertäneet samaa reittiä kuin muut menneisyyden asiat, joita aivojen täytyi penkoa muistiarkistosta eri hakutavoilla. Piinaavat muistot olivat polttaneet sellaisen jäljen, että pienikin signaali saattoi laukaista ne tietoisuuteen.

Ajattelin, että jossain toisessa todellisuudessa aika kulkisi hitaammin ja Miranda olisi Jounin kanssa terassilla. Katselisin kun Jouni vääntäisi Laren kanssa kättä ja Miranda olisi pojasta ylpeä. 

Mitä sen jälkeen tapahtuisi? Osaisiko Miranda toimia sellaisella tavalla, että Jouni ei ajautuisi väärään seuraan, vaan välttäisi sen polun, jonka päätepiste oli ennenaikainen ja väkivaltainen kuolema?

Entä jos Lare voittaisi ja se saisi jollakin tavalla Jounin tekemään eri valintoja? 

En kysynyt ääneen kysymystä, se jäi kirjanmerkiksi mieleeni. Tiesin, että mietteeni eivät Mirandaa olisi lohduttaneet, sillä hän oli aina jalat maassa, ei mikään toisessa todellisuudessa haaveksija kuten muutamat muut.

Mikään ei nostanut tunnelmaa. Toivoin, että baariin tulisi joku, jolla olisi oikeat sanat tai edes uutta tarinaa. Ketään ei tullut. Me istuimme paikoillamme synkkinä. 

Jos joskus olikin ollut hetki, jolloin tapahtumien kulkua olisi voinut muuttaa, se oli iäksi mennyt eikä sen pohtiminen lohduttanut, koska mikään voima ei tuonut Jounia takaisin. Kaipaus ja suru olivat Mirandan elämän ainekset ja välillä ihmettelin, miten hän jaksoi elää. Kaikki eivät olisi jaksaneet.

En tiedä oliko Miranda kuullut tapauksesta, jossa parhaat kaverukset ryyppäsivät rankasti yhdessä paikkakunnalla. Ryyppäämisessä itsetuhoiset ajatukset tulevat pintaan. Toinen kaveruksista oli pyytänyt toista hakemaan puukon ja lyömään sillä itseään. Onneksi kaveri ei ollut hakenut puukkoa, mutta oli lyönyt kuitenkin niin, että se toinen tuupertui.  Kun kysyttiin miksi löi, lyöjä sanoi, että itsepuolustukseksi. Se toinen oli ollut sen näköinen, että lyöjän mielestä oli ollut tosi kyseessä. Jos hän ei olisi lyönyt, olisi tapahtunut jotain vielä lyöntiäkin vakavampaa. 

Mummojen sielunhoitaja. Tositarina rahan ahneudesta.

Kaarlo oli hyvin pukeutunut keski-ikäinen mies, joka erosi baarin keskivertoasiakkaista. Kun huomasin pari kertaa Mirandan keskustelevan Kaarlon kanssa, päätin mennä samaan pöytään seuraksi. 

Kaarlo kuunteli kohteliaasti Mirandan vuodatusta, mutta ei kertonut itsestään paljoa. Miranda viihtyi Kaarlon seurassa, koska tämä jaksoi kuunnella ja Kaarlo tarjosi melko avokätisesti juomia.

Kaarlo oli hyvä kuuntelija ja näytti olevan varoissaan. Sellaiset miehet keräsivät ympärilleen helposti hovin. Kaarlon lisäksi oli samanlaisia muitakin suosittuja. 

Yleensä suositut kaverit osasivat laulaa rahavarojen ja tarjoamisten lisäksi. Kaarlo osasi laulaa ja soitti hyvin viulua, mutta baarissa en kuullut Kaarlon laulavan.

Miranda ei tiennyt mikä oli Kaarlon ammatti eikä sitä, mistä rahavarat olivat peräisin. Sellaiset seikat eivät Mirandaa kiinnostaneet. Juomien tarjoaminen riitti.

Kaarlo ei tietääkseni koskaan juonut itseään kunnolla humalaan, alkoholipitoisten juomien kulutuksen suhteen hän oli maltillinen. Hän oli kohtuukäyttäjä.

Kovin usein Kaarlo ei baarissa istunut eikä viihtynyt Mirandan baarissa. Joskus Kaarlo piipahti Mirandan luona, mutta ei istunut siellä iltaa lasin ääressä.

Kaarlo lainasi Mirandalle rahaa kuten muutamat muutkin. Itsekin vippasin Mirandalle useastikin. 

Kerran istuin baarissa arki-iltana kun muuan deeku tuli sisään. Kaveri oli niin huonossa kunnossa, että tarjosin lasillisen ihan vain inhimillisistä syistä. Minun on vaikea katsella vierestä kun joku kärsii, vaikka kärsimys olisi itse aiheutettua kuten krapula.

Kun olin tarjonnut toisen oluen, kaveri alkoi puhua menneisyydestään. Hän kertoi nuorena olleensa vanhusten kotihoidossa töissä. Kerran muuan asiakas, vanha yksin asuva mummo oli näyttänyt hänelle velkakirja ja pyytänyt apua. Mummo oli lainannut säästönsä jollekin miehelle ilman korkoa ja takaisinmaksun aikataulua.

Mummo oli onneton ja itkun partaalla ikään kuin olisi vasta silloin tajunnut, että rahat olivat menneet. Käsiään jäämmekö en hän pyysi kaveria auttamaan, koska halusi säästönsä takaisin

Kaveri sanoi olleensa ymmällä, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan miten olisi voinut mummoparkaa auttaa.

Hän oli kysynyt mummolta, että kuka mies oli ja miksi mummo oli rahansa hänelle antanut.

Mummo oli sanonut miehen olevan erään seurakunnan sielunhoitaja, joka käy hänen luonaan pitämässä keskustelemassa, rukoilemassa ja jakamassa ehtoollista.

Hänellä on kotiin avain ja hänelle on vierashuone aina käytössä. Kaveri oli lamaantanut, sillä hän ymmärsi miehen jo pitkän aikaa käyttäneen mummon vanhuutta ja yksinäisyyttä hyväksi.

Kaveri oli vienyt asian eteenpäin ja kertonut mummon tarinan yksikön johtajalle. Tarina oli työn touhussa painunut taka-alalle kunnes kaveri oli erään toisen mummon luona kuullut lähes samanlaisen kertomuksen ja nähnyt velkakirjan ilman korkoa ja takaisinmaksun aikataulua. 

Silloin kaveri oli alkanut miettiä kuinka paljon uhreja sielunhoitaja olikaan, jos hän oli törmännyt aivan satunnaisesti jo kahteen. Uhreja saattoi olla kymmeniä, jotka uskonnonharjoituksen yhteydessä luopuivat säästöistään.

Lisäksi kaveri ymmärsi, että sielunhoitaja laskelmoiva vanhojen mummojen kuolla kupsahtavan ja velkakirjojen unohtuvan niin, että velkoja ei koskaan maksettaisi takaisin.

Kaveri oli alkanut tehdä hienovaraisia tiedusteluja sielunhoitajasta ja saanut selville tämän olevan entinen paikkakuntalainen, joka oli asunut Ruotsin puolella monet vuodet.

Olin utelias kuulemaan miten sielunhoitajan ura mummojen parissa oli edistynyt, mutta sitä kaveri ei pystynyt kertomaan. 

Hän oli valitettavasti ratkennut ryyppäämään ja käynyt todella pohjalla. Työpaikka oli mennyt kuten muukin elämä. Häntäkin kiinnostaisi kuulla vielä näin vuosien jälkeen saiko mummoista yksikään rahojaan takaisin.

Tämän keskustelun jälkeen meni jokunen aika kun Miranda soitti onnettomana. Kaarlo on kuollut, sanoi Miranda. Joku nuori kaveri oli puukottanut kuolettavasti. 

Myöhemmin kuulin, että puukottajan isoäiti oli kuollut ja nuorukainen oli ollut tyhjentämässä isoäidin kotia ja Raamatun välistä oli pudonnut velkakirja. 

Puukottaja oli työtön luuseri, joka oli ottanut selvää missä velallinen asui tätä nykyä ja mennyt perimään isoäidin antamaa lainaa, joka oli suurehko summa. Velallinen oli kieltäytynyt maksamasta. Riitely oli riistäytynyt käsistä ja nuorukainen oli tempaissut puukon ja lyönyt kuolettavat iskut.

Mirandalle en viitsinyt kertoa sitä mistä Kaarlo oli käyttörahansa saanut. Sitä paitsi Mirandan tapauksessa se oli niin päin, että Miranda oli velkaa Kaarlolle. Se laina jäi maksamatta.

Deekua kaveria ei näkynyt baarissa. Jossain yhteydessä joku mainitsi kaverin muuttaneen toiselle paikkakunnalle ja olevan kuivilla. Kaveri oli laittanut korkin kiinni.

Turha kuolemantapaus. Pitkävihaisuus ei ole kunniaksi. Pettämisen karu seuraus.

Ippe oli entinen kapiainen. Hän oli tottunut komentamaan ja juopottelemaan. Välillä Ippe istui baarissa, välillä hän juopotteli niin raskaasti ettei päässyt käymään baarissa.

Ippe vihasi yhtä keskussairaalan sairaanhoitajaa yli kaiken. Me yritimme aina välillä kysellä, mistä syystä Ippe inhosi hoitajaa niin paljon. Ippe toisti, että hän vihaa ja inhoa sitä ämmää ja aikoo vielä yhtenä päivänä tappaa sen.

Baarissa sanotaan ja puhutaan, mutta Ipen puheet olivat pelottavia. Kaikki me toivoimme niiden olevan pelkkiä puheita. Ippe ei tuntunut olevan sellainen, joka voisi tehdä sen mitä uhkasi.

Kuulimme monta kertaa, että Ippe oli ollut hoidettavana keskussairaalassa ja hoitaja oli kieltäytynyt antamasta kipulääkettä, vaikka Ippe oli pyytänyt ja anonut. Ippe kertoi kärsineensä koko yön suunnattomia kipuja hoitajan takia. Kun kysyimme, miksi hoitaja oli kieltäytynyt antamasta lääkettä, Ippe sanoi, että hoitajan olisi pitänyt ottaa yhteyttä päivystävään lääkäriin, mitä hoitaja ei halunnut tehdä. 

Ymmärsimme, että yhden yöt kivut olivat jättäneet kipuja suuremman jäljen Ippeen. Kipua ja kärsimystä ei kannata vähätellä, yhden yön kivut voivat olla jotain käsittämättömän rankkaa, mutta aivan selvää on, että Ipen mielessä kyse ei ollut yhden yön kärsimyksistä vaan olennaisesta osasta koko elämäntarinaa.

Muina öinä sairaalassa Ippe oli saanut tarvitsemaansa kipulääkitystä. Jos sairaalassa vietetyn ajan kaikki muut yöt olivat sujuneet paremmin kuin tuo yksi kivulias yö, ne unohtuivat. Jos kyseisen vuoden muut yöt olivat kivuttomia, sekin unohtui. Ippe muisti vain sen yhden kauhean yön, jolloin kipulääkettä ei annettu ja hän kärsi. 

Ihminen on tarinankertoja. Tarinat ovat keskeisiä elämässämme. Kun kerromme tarinoita itsestämme, saamme joskus elämäämme jopa uuden suunnan tai mission. Ipen tarinan olennaisina elementteinä olivat yksi karmean kivulias yö ja hoitajan syyllisyys. 

Tilastollinen fakta on, että kyse oli yhdestä yöstä ja vuonna on yli kolme ja puolisataa muuta yötä. Mutta se yksi yö jäi muistoihin, vaikka yksi suhteutettuna kolmeen ja puoleen sataan on vähän. Ipelle vain kävi niin, että hän ei halunnut muistaa muita öitä.

Ajan kulumisen kokeminen on kiintoisa ilmiö. Joskus aika vain kuluu, toisinaan me koemme ajan tihentyvän siten, että jokainen hetki tuntuu kestävän ja kestävän. Aika on läsnä eikä kulu.

Ipen tarina oli kivulias yö ja tarinaa seurasi missio, mihin liittyi puhe hoitajan tappamisesta. Tosin me baarissa olimme jo niin turtuneita sekä tarinaan että missioon, että emme enää ottaneet kovin vakavasti Ipen juttuja. 

Joskus kun istuimme baarin pöydän ympärillä, joku ymmärsi kysyä, että tapasiko Ippe sitä samaa hoitajaa uudestaan kun joutui esim. kontrollikäynnille sairaalaan. Ippe vastasi, että sairaalassa hän ei hoitajan onneksi ollut tavannut tätä uudestaan. Sillä jos olisi tavannut, hoitaja olisi kuollut, Ippe lisäsi vakavasti. 

Sitten hän sanoi, että totta kai hän on tavannut hoitajan useastikin sairaalareissun jälkeen, hän vain odottaa oikeaa hetkeä, jolloin hän tappaa hoitsun. 

Missä olet hoitajan sitten tavannut, me kysyimme uteliaina. 

Täällä baarissa sama känttyränaama käy silloin tällöin miehensä kanssa, sanoi Ippe ja jatkoi: oottaa elämänsä viimeistä hetkeä, vaikka ei sitä itse tiedä. 

Toden totta, silloin mekin tajusimme, että kuka hoitaja oli. Kukaan meistä ei ollut kovin tuttu hoitajan kanssa, vaikka osasimme yhdistää nimen ja henkilön. 

En ymmärtänyt, miten voi odottaa jotain sitä itse tajuamatta. Toisaalta koko elämä on odottamista, mekin istuimme baarissa lasin äärellä ja odotimme, vaikka emme tienneet mitä.

Aikaa kului, välillä Ippe ryyppäsi raskaasti eikä päässyt baariin saakka. Välillä hän kävi pummaamassa muilta juotavaa silloin kun hänellä itsellä rahaa ei ollut. Taisimme tuolloin ajatella, että tuokin tyyppi joutaisi jo pois kun meitä kyllästytti jatkuva tarjoaminen.

Fyysisesti Ippe oli huonossa kunnossa. Kävely oli tikkumaista ja paino oli pudonnut. Joku sanoi, että tappo painoi raskaasti hartioilla ennen sen suorittamista.

Tuo kaveri kaatuu, jos tuuli puhaltaa suoraan kohti. Ippe ei tapa enää ketään, muistan ajatelleeni.

Hoitaja ja tämän mies kävivät silloin tällöin bilettämässä ja juttelivat usein Mirandan kanssa kun kävivät baarissa. Naisella oli meno päällä ja mies oli hiljaisen oloinen. 

Kerran kun Mirandan kanssa tulimme baarion, meille kerrottiin, että yksi asiakas oli kuollut. Hänet oli itse asiassa tapettu. Nainen oli ammatiltaan sairaanhoitaja. 

Miranda ja minä katsoimme pelästyneinä toisiamme, oliko Ippe sittenkin toteuttanut uhkauksensa, sillä muita hoitajia kumpikaan meistä ei baarin asiakkaista tuntenut.

Kuulimme kuitenkin, että naisen oli tappanut oma mies, joka oli väittänyt surmanneensa rakkaudesta niin kuin miehet aina sanovat tuollaisen teon jälkeen. Hoitaja oli ollut bilettämässä ja illan kuluessa lähtenyt toisen miehen mukaan. Vakituinen kumppani oli arvannut kenen mukaan nainen oli lähtenyt  ja päässyt tunkeutumaan uuden seuralaisen asuntoon.

Surmatyö oli tapahtunut tappelun nujakassa. Miehet olivat tapelleet. Nainen oli mennyt väliin leipäveitsen kanssa, mutta oma mies oli onnistunut kääntämään veitsen naista kohti. Veitsi oli painunut syvälle sydämeen. Hoitaja oli kuollut kahden miehen käsivarsille. Kumpikaan ei osannut elvyttää ammattielvyttäjää.

Olimme sekä järkyttyneitä että helpottuneita. Ippe ei ollut tehnyt sitä, vaan oma mies. Kuitenkin se, mitä Ippe oli uhonnut, oli kuitenkin tapahtunut. 

Miranda sanoi sen, mitä molemmat ajattelimme, ei kannata uhota pahan tekemistä kenellekään, se voi toteutua, vaikka itse ei joutuisikaan sitä itse suorittamaan. 

Minä sanoin, että haluaisin tietää, mitä Ippe nyt ajatteli, kun hoitaja oli kuollut. Olimme Mirandan kanssa eri mieltä: hän oli sitä mieltä, että Ipelle aivan yhden tekevää, itse ajattelin, että Ippe kokee saaneensa koston. 

Jäimme miettimään seniltaisia kuulumisia ja joimme lisää olutta. Humalluimme molemmat. Miranda kävi tapansa mukaan laulamassa. 

Teimme lähtöä kun muuan tuttu nainen pyyhälsi paikalle ja kailotti omaan tapaansa: Oletteko kuulleet? Ippe on kuollut. Vesku oli mennyt käymään ja Ippe makasi omassa sängyssään kuolleena. Viinaan se kuoli lopulta, oli tukehtunut omaan oksennukseen. Kuolemaan ei liity rikosta. Elossa Ippe olisi vieläkin, jos olisi laittanut korkin kiinni, sanoi nainen lopuksi. 

Olin samaa mieltä, vaikka ajattelin, että viha ja koston hautominen veivät Ipen hautaan.