Osa kellaribaarin vanhoista asiakkaista oli siirtynyt manan majoille, mutta Eero istui sinnikkäästi baarissa lähes päivittäin.
Eero oli ollut nuorena komea mies, naisia oli riittänyt. Hän oli yksi paikkakunnan parhaista karaokelaulajista siihen aikaan. Hyviä laulajia oli muitakin, mutta Eeroa paremmat laulajat olivatkin pääsääntöisesti kaupunginteatterin näyttelijöitä tai muita ammattilaisiksi laskettavia, kuten entisiä kummallisimpia.
Eero oli tarinaniskijä, jonka juttuja kuunneltiin mielellään.
Joskus Ruotsiin mennessä laivalla ryyppäsin tunnetun iskelmälaulajan kanssa ja sanoin, että kuulehan, minä joudun tuuraamaan sinua pohjoisessa, kun et ehdi siellä käydä, kertoi Eero sanoneensa. Laulaja oli ollut tyytyväinen tuuraajaan ja tarjosi drinkin. Siihen aikaan Eero oli vielä ajanut pitkää rekkaa.
Siitä tiesi, että isäntä oli poissa, kun emäntä oli laittanut huulipunaa ja odotti maitolaiturilla, kertoi Eero niiltä ajoilta kun Eero harjoitti autoilijan ammattia.
Istuimme kaikki hiiren hiljaa pöydän ääressä olutlasit edessä ja odotamme jatkoa. Mielikuvitus myllersi ja itse kukin miettii, mitä sitten oli tapahtunut. Oliko emäntä pyytänyt maitoauton kuljettajaa kahville vai oliko Eero tehnyt aloitteen?
Jatkoa ei tullut. Eero osasi lopettaa tarinan kertomisen oikeaan kohtaan ja antoi kuulijoiden mielikuvituksen jatkaa. Siksi se olikin Eeron jutuista paras. Sitä ei kerrottu loppuun, joten jokainen sai itse miettiä mitä mahdollisesti tapahtui.
Sitten kuulin tarinan jatkon. Maitolaiturin emäntä kertoi sen itse.
Se oli rakkaustarina. Naisen ja Eeron suhde oli kestänyt monta vuotta. Kun oma mies oli töissä tai matkan päällä, nainen meni maitolaiturilla odottamaan.
Kaipasin uutta sisältöä elämääni, siksi rakastuin pitkään ja komeaan Eeroon, nainen sanoi. Olin sutjakka tyvär silloin ja elämän nälkää riitti. Aviomies oli paljon pois, hänellä oli omia menoja. Minä viruin yksin pirtissä. Matkamies oli kuin taivaan lahja.
Eero oli kaiken hyväntuulinen ja optimistinen, mutta minä olin se, joka kipuilin ja kannoin syyllisyyttä, kertoi nainen meille.
Avioliittomme kohentui hetkeksi, Eeron hyvä tuuli tarttui minuun. En enää välittänyt missä mies kulki, odotin vain yhteisiä hetkiä Eeron kanssa. Joskus aikaisemmin olin ollut mustasukkainen miehen menoista, mutta enää ei ollut tarvetta. Minulla oli Eero, jota odottaa.
Se oli ihanaa aikaa, mutta kuitenkin tuskallista. Rakkaus jäytää, mutta tekee myös ihmisestä uuden ihmisen, ainakin hetkeksi. Onnen tunteen keskellä ymmärsin kuitenkin hankaluudet, jotka olivat tulossa.
Ajattelin avioliittoa, unelmoin yhteisestä kodista Eeron kanssa ja mietin, miten selittäisin asian aviomiehelle. Avioliitto pysyi pystyssä enää vain käytännön takia ilman rakkautta, ilman suuria tunteita. Mies olisi tuskin kovin paljoa pahoitellut, vaikka olisimme eronneet saman tien.
Eero ei innostunut meidän suhteen virallistamisesta. Minä olin ollut vain yksi heila muiden joukossa. Mistä minä tiesin kuinka monta naista Eerolla oli maakunnassa?
Me, jotka istuimme pöydän ympärillä, vilkaisimme toisiamme. Naisia varmaan oli ollut muillakin maitolaitureilla, ajatteli meistä jokainen, joka Eeron tunsi.
Rakkaus teki kipeää eikä se mennyt ohitse. Olin liian kauan odottanut prinssiä enkä kestänyt sitä, että prinssi tuli ja lähti, nainen sanoi. En voinut mitään tunteilleni. Uskoin voivani muuttaa Eeron sellaiseksi kuin halusin, mutta ei siitä mitään tullut.
Eero kävi silloin tällöin, mutta ei halunnut tavata sen jälkeen kun erosin aviomiehestä ja muutin kaupunkiin. En enää ollut matkan varrella oleva virkistävä pysähdyspaikka, vaan yhteisestä loppuelämästä haaveileva tylsimys.
Elämä on kummallista, ajattelin mielessäni. Rakastunut luulee olevansa taikuri, joka jollain määritellä tempulla saa rakkauden kohteen käyttäytymään haluamallaan tavalla. Ja rakkauden sokaisema osaa olla kylmäverinen.
Lisäksi tunnemme syyllisyyttä kuten nainen tässä, mutta emme niistä asioista, joista pitäisi. Loukkaamme niitä, joita rakastamme ja luulemme rakkautemme korvaavan vahingot, mutta niin se ei ole. Huuma on sumentanut meidän kykymme toimia järkevästi. Emme halua nähdä niitä vahinkoja, joita olemme aiheuttamassa. Suljemme silmämme.
Usein me näemme aiheutetut vahingot myöhemmin kun meidän on pakko, mutta silloin se tuntuu kipeältä ja hyödyttömältä, koska mitään ei voi enää korjata emmekä halua oppia mitään tulevaisuuden varalle.
Ihmisillä sellaisessa tilanteessa ei enää ole tulevaisuutta eikä oikeastaan menneisyyttä, on vain kipeitä muistoja, joita ei haluaisi kantaa mukana rasitteena. Ikävät muistot eivät jätä rauhaan, vaan ne salamoivat kerta toisensa jälkeen tajuntaan ja saavat ihmisen tarvittaessa huutamaan tuskasta.
Nainen nousi ja teki lähtöä. Sen minä vain sanon, että mikään ei ole niin ihanaa kuin rakkaus, vaikka se tekisi ihmisen hulluksi, sanoi nainen viimeiseksi.
Jäimme pöytään istumaan. Kukaan ei sanonut mitään. Ei lisättävää äskeiseen, ajattelimme varmaan jokainen.
