Antsa on se paikkakuntalainen, joka oli sanonut olympianyrkkeilijälle, että tämä saa lyödä. Tämä oli yksi baarissa kerrotuista tarinoista.
Antsa oli itse entinen painija. Enemmän paikkakunta oli joskus ollut nyrkkeily- kuin painikaupunki.
Vaikka olisin ollut kumpaa tahansa, en silti olisi mennyt uhoamaan olympiamitalistille yöllä kaupungin kadulla pikkukännissä.
Kysyin rutiininomaisesti, miten kävi, vaikka tietäähän sen. Hyvin ei käynyt, mutta ei mitään vakavaa onnettomuutta tapahtunut. Yritin kuvitella olosuhteet keskikesän auringon valaistessa pikkukaupungin katua Antsan ottaessa lyönnin vastaan.
Kysyin myöhemmin Mirandalta olosuhteita, mutta hän ei ollut itse ollut paikalla eikä osannut kertoa sen enempää.
Ajattelin kännisiä miehiä sokkeloisella sivukadulla jossain baarin lähellä. Jostain syystä mielikuvissa on roskiksia ja aitoja. Aurinko ei painunut horisontin viivan alle ja Antsa uskoi omiin vatsalihaksiinsa. En osannut kuvitella nyrkin iskua kasvoihin tai leukaan.
En tiedä ihailiko vai hämmästelikö kertoja Antsaa. Mietteissään kertojat aina olivat tarinan siinä vaiheessa.
Antsa oli hullun rohkea tai typerys, sitä mieltä olin itse. Ihmettelin aina sitä, miten Antsalla oli niin fiksu nainen.
Tarinan tässä vaiheessa Miranda puuttui puheeseen, siirtyi eteenpäin, toiseen tarinaan. Lare oli terassilla haastanut kaikki halukkaat kädenvääntöön. Muutamat olivat ottaneet haasteen vastaan. Lare oli voittanut kaikki.
Ehkä kaikki eivät olleet tosissaan leikissä mukana. Taisivat mennä vääntämään kättä ajatuksena saada kiusallinen ohjelmanumero pois alta, mietin mielessäni.
Jouni oli istunut samalla terassilla. Lare ei pitänyt Jounia juuri minään, vaikka Jouni oli junioreiden painin Suomen mestaruuskisojen mitalisti. Painijoiden voima on pitkää lihasta, ei mitään kehonrakentajien pullistelua, sanoi Miranda ylpeänä. Painijan voima voi hämätä kokemattoman.
Tiesikö Lare, että Jouni on painija, kysyin väliin.
Mirandan mukaan tiesi, mutta Jouni ei ollut mikään bodari. Lare ei ottanut Jounia riittävän vakavasti.
Ensin väännettiin oikealla kädellä. Jouni voitti. Lare vaati uusintaa. Jouni voitti senkin. Sitten väännettiin vasemmalla kädellä ja Jouni voitti.
Lare joutui myöntämään häviön. Jouni oli voittanut. Tappion tunnustaminen kävi luonnolle. Jounin voitto herätti hämmästystä. Lare yritti kiemurrella tappiosta selittelemällä.
Joskus yli kymmenen vuotta Jounin kuoleman jälkeen istuimme baarissa ja Miranda ja Lare alkoivat muistella kädenvääntöä.
Lare sanoi, että hän oli aivan tahallaan hävinnyt, koska vastassa oli poikanen. Eihän hän ollut edes täysillä yrittänyt. Kännissäkin oli ollut.
Miranda suuttui. Tietenkin suuttui. Lare vähätteli hänen edesmenneen poikansa saavutuksia, suorastaan yritti mitätöidä ne.
Laren ja Mirandan kiistellessä sanoin Mirandalle, että tämä antaisi jo periksi, ei ollut vaivan arvoista. En käsittänyt koskaan, miten Miranda yritti Jounin saavutuksia kehumalla voittaa menetyksen surun. Entiset voitot eivät tuoneet Jounia takaisin.
En anna periksi, sanoi Miranda kuohuksissaan. Eikä antanut periksi. Lopulta Lare lähti. Se oli ainoa ratkaisu, sillä Miranda ei perääntynyt tuumaakaan. Tosin koko seurue, johon Lare kuului, lähti. Se oli sunnuntain iltapäivä ja niin sanotusti vuoronvaihdon aika baarissa. Kello löi. Päivävuorolaiset lähtivät ja iltavuorolaisia valui vähitellen sisään lasin ääreen.
Jäimme istumaan pöytään ja Miranda oli edelleen pois tolaltaan. Yritimme juoda juomamme ja mietimme seuraavaa keskustelun aihetta. Kumpikin mietti Jounia, kuolemaa ja elämän suuria menetyksiä.
Minä pohdin aikaisempia saavutuksia, joista edelleen puhuttiin, vaikka ne olivat menettäneet merkityksensä.
Miranda kysyi, milloin kehitetään täsmäunohduslääke, sillä hänellä oli öisin herätessään liian usein kamalia muistoja, jotka iskivät päälle kesken unien eivätkä päästäneet otteestaan.
Tiesin mitä Miranda tarkoitti. Itsekin kärsin samanlaisista, mutta päiväsaikaan. Ikävillä muistoilla on ohitustie tajuntaan, ne eivät kiertäneet samaa reittiä kuin muut menneisyyden asiat, joita aivojen täytyi penkoa muistiarkistosta eri hakutavoilla. Piinaavat muistot olivat polttaneet sellaisen jäljen, että pienikin signaali saattoi laukaista ne tietoisuuteen.
Ajattelin, että jossain toisessa todellisuudessa aika kulkisi hitaammin ja Miranda olisi Jounin kanssa terassilla. Katselisin kun Jouni vääntäisi Laren kanssa kättä ja Miranda olisi pojasta ylpeä.
Mitä sen jälkeen tapahtuisi? Osaisiko Miranda toimia sellaisella tavalla, että Jouni ei ajautuisi väärään seuraan, vaan välttäisi sen polun, jonka päätepiste oli ennenaikainen ja väkivaltainen kuolema?
Entä jos Lare voittaisi ja se saisi jollakin tavalla Jounin tekemään eri valintoja?
En kysynyt ääneen kysymystä, se jäi kirjanmerkiksi mieleeni. Tiesin, että mietteeni eivät Mirandaa olisi lohduttaneet, sillä hän oli aina jalat maassa, ei mikään toisessa todellisuudessa haaveksija kuten muutamat muut.
Mikään ei nostanut tunnelmaa. Toivoin, että baariin tulisi joku, jolla olisi oikeat sanat tai edes uutta tarinaa. Ketään ei tullut. Me istuimme paikoillamme synkkinä.
Jos joskus olikin ollut hetki, jolloin tapahtumien kulkua olisi voinut muuttaa, se oli iäksi mennyt eikä sen pohtiminen lohduttanut, koska mikään voima ei tuonut Jounia takaisin. Kaipaus ja suru olivat Mirandan elämän ainekset ja välillä ihmettelin, miten hän jaksoi elää. Kaikki eivät olisi jaksaneet.
En tiedä oliko Miranda kuullut tapauksesta, jossa parhaat kaverukset ryyppäsivät rankasti yhdessä paikkakunnalla. Ryyppäämisessä itsetuhoiset ajatukset tulevat pintaan. Toinen kaveruksista oli pyytänyt toista hakemaan puukon ja lyömään sillä itseään. Onneksi kaveri ei ollut hakenut puukkoa, mutta oli lyönyt kuitenkin niin, että se toinen tuupertui. Kun kysyttiin miksi löi, lyöjä sanoi, että itsepuolustukseksi. Se toinen oli ollut sen näköinen, että lyöjän mielestä oli ollut tosi kyseessä. Jos hän ei olisi lyönyt, olisi tapahtunut jotain vielä lyöntiäkin vakavampaa.
