Mummojen sielunhoitaja. Tositarina rahan ahneudesta.

Kaarlo oli hyvin pukeutunut keski-ikäinen mies, joka erosi baarin keskivertoasiakkaista. Kun huomasin pari kertaa Mirandan keskustelevan Kaarlon kanssa, päätin mennä samaan pöytään seuraksi. 

Kaarlo kuunteli kohteliaasti Mirandan vuodatusta, mutta ei kertonut itsestään paljoa. Miranda viihtyi Kaarlon seurassa, koska tämä jaksoi kuunnella ja Kaarlo tarjosi melko avokätisesti juomia.

Kaarlo oli hyvä kuuntelija ja näytti olevan varoissaan. Sellaiset miehet keräsivät ympärilleen helposti hovin. Kaarlon lisäksi oli samanlaisia muitakin suosittuja. 

Yleensä suositut kaverit osasivat laulaa rahavarojen ja tarjoamisten lisäksi. Kaarlo osasi laulaa ja soitti hyvin viulua, mutta baarissa en kuullut Kaarlon laulavan.

Miranda ei tiennyt mikä oli Kaarlon ammatti eikä sitä, mistä rahavarat olivat peräisin. Sellaiset seikat eivät Mirandaa kiinnostaneet. Juomien tarjoaminen riitti.

Kaarlo ei tietääkseni koskaan juonut itseään kunnolla humalaan, alkoholipitoisten juomien kulutuksen suhteen hän oli maltillinen. Hän oli kohtuukäyttäjä.

Kovin usein Kaarlo ei baarissa istunut eikä viihtynyt Mirandan baarissa. Joskus Kaarlo piipahti Mirandan luona, mutta ei istunut siellä iltaa lasin ääressä.

Kaarlo lainasi Mirandalle rahaa kuten muutamat muutkin. Itsekin vippasin Mirandalle useastikin. 

Kerran istuin baarissa arki-iltana kun muuan deeku tuli sisään. Kaveri oli niin huonossa kunnossa, että tarjosin lasillisen ihan vain inhimillisistä syistä. Minun on vaikea katsella vierestä kun joku kärsii, vaikka kärsimys olisi itse aiheutettua kuten krapula.

Kun olin tarjonnut toisen oluen, kaveri alkoi puhua menneisyydestään. Hän kertoi nuorena olleensa vanhusten kotihoidossa töissä. Kerran muuan asiakas, vanha yksin asuva mummo oli näyttänyt hänelle velkakirja ja pyytänyt apua. Mummo oli lainannut säästönsä jollekin miehelle ilman korkoa ja takaisinmaksun aikataulua.

Mummo oli onneton ja itkun partaalla ikään kuin olisi vasta silloin tajunnut, että rahat olivat menneet. Käsiään jäämmekö en hän pyysi kaveria auttamaan, koska halusi säästönsä takaisin

Kaveri sanoi olleensa ymmällä, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan miten olisi voinut mummoparkaa auttaa.

Hän oli kysynyt mummolta, että kuka mies oli ja miksi mummo oli rahansa hänelle antanut.

Mummo oli sanonut miehen olevan erään seurakunnan sielunhoitaja, joka käy hänen luonaan pitämässä keskustelemassa, rukoilemassa ja jakamassa ehtoollista.

Hänellä on kotiin avain ja hänelle on vierashuone aina käytössä. Kaveri oli lamaantanut, sillä hän ymmärsi miehen jo pitkän aikaa käyttäneen mummon vanhuutta ja yksinäisyyttä hyväksi.

Kaveri oli vienyt asian eteenpäin ja kertonut mummon tarinan yksikön johtajalle. Tarina oli työn touhussa painunut taka-alalle kunnes kaveri oli erään toisen mummon luona kuullut lähes samanlaisen kertomuksen ja nähnyt velkakirjan ilman korkoa ja takaisinmaksun aikataulua. 

Silloin kaveri oli alkanut miettiä kuinka paljon uhreja sielunhoitaja olikaan, jos hän oli törmännyt aivan satunnaisesti jo kahteen. Uhreja saattoi olla kymmeniä, jotka uskonnonharjoituksen yhteydessä luopuivat säästöistään.

Lisäksi kaveri ymmärsi, että sielunhoitaja laskelmoiva vanhojen mummojen kuolla kupsahtavan ja velkakirjojen unohtuvan niin, että velkoja ei koskaan maksettaisi takaisin.

Kaveri oli alkanut tehdä hienovaraisia tiedusteluja sielunhoitajasta ja saanut selville tämän olevan entinen paikkakuntalainen, joka oli asunut Ruotsin puolella monet vuodet.

Olin utelias kuulemaan miten sielunhoitajan ura mummojen parissa oli edistynyt, mutta sitä kaveri ei pystynyt kertomaan. 

Hän oli valitettavasti ratkennut ryyppäämään ja käynyt todella pohjalla. Työpaikka oli mennyt kuten muukin elämä. Häntäkin kiinnostaisi kuulla vielä näin vuosien jälkeen saiko mummoista yksikään rahojaan takaisin.

Tämän keskustelun jälkeen meni jokunen aika kun Miranda soitti onnettomana. Kaarlo on kuollut, sanoi Miranda. Joku nuori kaveri oli puukottanut kuolettavasti. 

Myöhemmin kuulin, että puukottajan isoäiti oli kuollut ja nuorukainen oli ollut tyhjentämässä isoäidin kotia ja Raamatun välistä oli pudonnut velkakirja. 

Puukottaja oli työtön luuseri, joka oli ottanut selvää missä velallinen asui tätä nykyä ja mennyt perimään isoäidin antamaa lainaa, joka oli suurehko summa. Velallinen oli kieltäytynyt maksamasta. Riitely oli riistäytynyt käsistä ja nuorukainen oli tempaissut puukon ja lyönyt kuolettavat iskut.

Mirandalle en viitsinyt kertoa sitä mistä Kaarlo oli käyttörahansa saanut. Sitä paitsi Mirandan tapauksessa se oli niin päin, että Miranda oli velkaa Kaarlolle. Se laina jäi maksamatta.

Deekua kaveria ei näkynyt baarissa. Jossain yhteydessä joku mainitsi kaverin muuttaneen toiselle paikkakunnalle ja olevan kuivilla. Kaveri oli laittanut korkin kiinni.

Yhteensattumien summa. Kertomus siitä, mitä kaikkea tapahtui kun auto meni epäkuntoon.

Tämän tarinan kuulin Pistossa. Emme oikeastaan istuneet Pistossa juodaksemme, vaan kertoaksemme tarinoita toinen toisillemme. Roope itse kertoi tätä kertomusta. Tiesimme tarinan olevan totta, koska tunsimme Roopen. 

Joskus kymmenisen vuotta sitten Roope lähti  ikivanhalla Mitsullaan kesälomamatkalle etelään. Hänen piti tavata poikansa sekä tuttuja ja kierrellä Etelä-Suomessa jonkin aikaa. 

Roope ei päässyt kuin Muurolaan saakka, kun auto hajosi. Roope mietti mitä tehdä. Jotenkin Roope sai auton ajettua Muurolan kauppaa vastapäätä olevan baarin pihaan ja jotain tehdäkseen meni baariin syömään lounaan ja miettimään mitä tehdä. Baarissa hän kysyi emännältä, olisiko lähellä autokorjaamoa. Sellainen olikin ja Roope sai osoitteen, jonne hän lounaan jälkeen ajoi. Siellä jäähdyttimeen lisättiin vettä ja sen piti auttaa. Ei auttanut, vaan Roope oli uudestaan parkkipaikalla auton kanssa.

Myöhemmin Roope sanoi, että häneen iski tilapäinen mielenhäiriö. Olisi kannattanut tilata ammattilainen kuljettamaan auto korjaamolle. Sen sijaan Roope otti kännykän ja alkoi soitella tuttavia lävitse kysyen jokaiselta, voisiko joku tulla vetämään omalla autollaan Mitsun kaupunkiin korjaamoon. 

Lopulta tärppäsi. Pirjo lupasi tulla. Koska kummallakaan ei ollut hinausköyttä, Pirjo lupasi käydä ostamassa Motonetistä köyden ja tulevansa sen jälkeen Muurolaan, missä Roope istui autossa.

Pirjon pyytäminen avuksi oli virhe. Pirjo oli kiltti kun auttamaan, mutta Roope tajusi, että Pirjo ei osannut vetää autoa perässään. Hän ajoi liian kovaa, vähempikin vauhti olisi riittänyt. Kun käännyttiin, Pirjo ei ottanut lainkaan huomioon, että hän veti perässä toista autoa. Kun vetoauto kääntyessä lähti liikkeelle, olisi pitänyt lähteä rauhallisesti ja saada vedettävä auto pehmeästi mukaan, mutta Pirjo ajoi kuin tavallisesti. Roope istui ratin takana ja sanoi, että kerta toisensa jälkeen tuntui karmea nykäisy, mikä tuntui kuin auto olisi tempaistu liikkeelle.

Roope teki virheen, minkä hän myönsi. Olisi pitänyt yrittää ennakoida Pirjon lähtöä ja yrittää auton riekaleella päästä pehmeästi imuun. Kun oltiin jo kaupungin puolella, köysi petti, mutta ei katkennut. Pirjo huomasi, että köydessä oli vikaa ja pysähtyi levikkeelle. 

Silloin Roope teki jo kolmannen virheensä. Olisi pitänyt keskeyttää vetäminen siinä vaiheessa, koska matkaa korjaamon pihaan ei ollut enää kuin muutama sata metriä. Pirjo ja Roope kuitenkin laittoivat rikkinäisen vetoköyden takaisin ja matkaa jatkettiin. Viimeisessä käännöksessa Pirjo lähti taas vauhdilla liikkeelle ja vetäisi Mitsunkin mukaansa ja köysi petti. Raska murikka köyden päässä Mitsun vetorenkaasta irtosi ja lensi kaaressa Pirjon auton ylitse. 

Valitettavasti samalla hetkellä nuori äiti ulkoilutti lastenvaunuja viereisellä katukäytävällä ja köyden päässä ollut murikka lensi suoraan vaunukoppaan. 

Kertoja piti tauon. Me kaikki kuuntelimme hiljaisuuden vallitessa. Se murikka eli köyden vetokoukku painoi aika paljon, se oli raskas. Sellainen tekee pahaa jälkeä kun osuu kehen tahansa, puhumattakaan lastenvaunuista. Jos se olisi osunut jonkun jalankulkijan päähän, kulkijalta olisi ollut henki pois. Toisaalta, jos se olisi lentänyt metrin pari sivuun, se olisi pudonnut pusikkoon eikä olisi aiheuttanut mitään vakavaa onnettomuutta.

Pirjo oli pois tolaltaan. Köyden toinen vetokoukku oli lentänyt hänen autonsa tuulilasiin, joka meni rikki ja sirut lensivät Pirjon päälle. Pirjo väitti vielä myöhemmin, lääkärintarkastuksen jälkeenkin, että hänen silmiinsä oli mennyt lasinsiruja. 

Lastenvaunuja työntänyt nuori äiti oli hysteerinen, ymmärrettävästi. Hän shokkitilassa eikä toipunut ennen kuin sai rauhoittavan pistoksen. Tilanne oli kaoottinen. Ihmisiä kerääntyi onnettomuuspaikalle, pian olivat myös poliisi ja ambulanssi paikalla.

Menettikö nuori äiti lapsensa, kysyi joku Piston pöydässä. Kertoja mietti mitä vastaisi, mutta sanoi lopulta, että kyllä äiti menetti lapsensa, mutta ei siinä onnettomuudessa. Äiti oli menettänyt vauvansa jo aikaisemmin ja ulkoilutti vaunuissa nukkea lohdutukseksi ja Roopen ja Pirjon onneksi. Jos vaunuissa olisi ollut vauva, sillä ei olisi ollut mahdollisuuksia selvitä. Oli onni onnettomuudessa, että vaunuissa oli nukke.

Kesti kauan ennen kuin onnettomuudesta selvittiin. Pirjo ei toipunut pitkään aikaan ja syytti tapahtumasta Roopea, joka korvasi aineelliset vahingot. Nuori äiti joutui olemaan sairaalassa muutaman päivän, sillä hänelle tuli vakava posttraumaattinen stressi, jota jouduttiin hoitamaan lääkkeillä. Äiti hoki sairaalassa, että mitä jos vaunuissa olisikin ollut hänen vauvansa. Hän ei ollut toipunut vauvan oikeasta menetyksestä ja hän joutui kokemaan tuskatilat uudestaan. 

Jälkeenpäin Roope oli miettinyt, miksi hän teki niin monta virhettä peräkkäin. Hänen olisi pitänyt soittaa alunperin hinausauto kuljettamaan Mitsubishi pois. Roopen olisi pitänyt ymmärtää, että Pirjo ei ollut sopiva kuljettaja vetämään toista autoa perässä. Matka olisi pitänyt keskeyttää viimeistään silloin kun vetoköysi petti. Silloin olisi ollut vielä onnettomuus vältettävissä.

Onnettomuus oli yhteensattumien summa, mutta sillä kertaa vältettiin henkilövahingot. Lääkärin tarkastuksessa kävi ilmi, että Pirjon silmissä ei ollut lasinsiruja. Roope kuitenkin oli päättänyt, että rahan säästäminen ei aina kannata. Hänelle tuli onnettomuudesta mieliharmia ja syyllisyyttä sekä paljon suurempi rahallinen lasku kuin jos hän olisi alunperin tilannut ammattilaiset hoitamaan auton hinauksen tai kuljetuksen. 

Joku kysyi pöydässä, että miten nuoren äidin kävi. Toipuiko nuori äiti? Saiko hän tapahtumien jälkeen mahdollisesti uuden vauvan?

Tarina oli jatkunut siten, että Roope oli ollut ajelemassa naisystävänsä kanssa sillä kadulla, missä onnettomuus oli tapahtunut kun hän oli nähnyt saman nuoren äidin työntävän samanlaisia vaunuja. Nuori äiti oli hymyillyt autuaallisen onnellisena. Roope oli osoittanut viitannut nuoren äidin suuntaan ja sanonut naisystävälleen, että tuo nainen tuolla lykkää vaunuissa nukkea vauvan korvikkeena. Niin se teki aikaisemminkin. Naisystävä oli järkyttynyt eikä ollut uskonut ennen kuin oli kuullut koko tarinan.

Nyt ymmärrettiin kysyä, oliko Roope varma, että vaunuissa oli nukke. Saattoihan se olla vauvakin. Roope oli vastannut, että kun välit Pirjoon olivat vihdoin pitkän ajan jälkeen kohentuneet, Pirjo oli kertonut pitävänsä yhteyttä onnettomuuden nuoren naisen kanssa. Tämä haaveili vauvasta edelleen, mutta ei sellaista ollut saanut. 

Paikallista aikaa. Hauska tarina syyllisyyden tunteesta ja aikakäsitysten suhteellisuudesta.

Niilo oli koodari, jolla omien sanojensa mukaan oli ministerin tulot ja kova stressi. Jokainen teistä käyttää niitä pilvipalveluja, joita minä ohjelmoin, hän sanoi pikemminkin toteavasti kuin leuhkasti.

En ollut aivan varma, käyttävätkö baarin vakioasiakkaat pilvessä olevia palveluja, mutta Niilo oli arvostettu kaveri. Hän ryyppäsi viikonloppuisin rankasti lievittääkseen työn aiheuttamaa stressiä. Viikot Niilo oli etätöissä eli teki töitä kotonaan. 

Niilo istui baarissa ja ryyppäsi. Seura oli melkein aina sama, Niilolla oli vakiokaverit baarissa. Kenelle tahansa vakioseura luo turvallisuuden tunnetta kuten myös Niilolle. 

Niilo kuunteli jotain vanhoja hittejä, kun yleensä baarin vakiporukka kuunteli ja lauloi kotimaisia klassikkoja. BeeGeesin Staying Alive -kappaleesta Niilo totesi kännisen vakavalla naamalla, että juuri siitä on kyse elämässä, hengissä pysymisestä.

Siitä asiasta oli vaikea olla Niilon kanssa eri mieltä.

Silloin kun Niilo oli ollut noin kaksivuotias, hän oli ilmoittanut aamiaispöydässä vanhemmilleen, että naapurin mummo on kuollut. Sattumoisin se piti paikkansa, naapurin mummo oli kuollut ihan oikeasti. Vanhemmat ja naapurit ihmettelivät, miten pikkupoika sen tiesi kun hekään eivät olleet vielä tienneet.

Niilo sanoi, että se oli ollut ensimmäinen, mutta ei ainoa, kokemus jostain sellaisesta, mitä hänen edelleen oli vaikea selittää itselleen. 

Kerran Niilo kertoi, että hänen kannettavassaan asui räyhähenki, toisin sanoen koneessa asui aave tai jollain muulla tavalla siinä oli kummallinen ominaisuus.

Niilo totesi, että kone nimittäin käynnistyy lähes joka aamu samalla kellonlyömällä kun Niilo herää, ilman että Niilo koskee koneeseen. Samanlaista tapahtuu iltapäivällä, kun Niilo tulee duunista. 

Ei se kuitenkaan räyhää eikä rähise, totesi Niilo tyynesti.

Outo ominaisuus oli koneessa säilynyt,  vaikka Niilo oli päivittänyt käyttöjärjestelmän. Koska Niilo oli rationaalinen, ei maaginen ihminen, hän epäili sähköverkon toimintaa. 

Niilo mietti ääneen, että kannettava herää juuri silloin kun esim. jääkaapin ovi avataan tai kylpyhuoneeseen laitetaan valot. Kyse saattoi olla siitä, että sähköverkkoon tulee piikki, joka purkautuu virtasysäyksenä tietokoneeseen.

Joka tapauksessa aamuisin kone heräilee siihen aikaan kun Niilo tekee aamutoimia. Kun Niilo tulee töistä, hän panee valot päälle ja avaa jääkaapin oven huomatakseen koneen olevan käyttövalmis ilman käynnistämistä. 

Niilo kertoi etsineensä ongelmasta tietoa netistä ja lukeneensa samanlaisista tapauksista kertomuksia. Koneet ovat isäntien todellisia renkejä ja laittautuvat käyttövalmiiksi ilman eri kehotetta, nauroi Niilo.

Niilo katseli meitä saman pöydän ääressä istuvia ylhäältä päin, piti harkitun tauon ja lisäsi, että on se mahdollista, että hän vain näkee unta. Mutta hän ei ole ainoa, joka näkee tuollaista unta.

Sitten Niilo alkoi kertoa toista tarinaa. Hän oli nähnyt unen. Niilo näki paljon unia, vaikka nukkui huonosti. Stressi ja kiire vievät unet. Niilo mietti, että hän ei taida päästä kovinkaan usein nukkuessaan REM-uneen. 

Kuuntelimme tarkkaavaisina. Niilo jatkoi kertomustaan. Hän näki unen, missä koneet rakensivat koneita. Uudet koneet olivat aina vain parempia kuin edeltävät. Koneet suunnittelivat ja rakensivat aina itseään kehittyneempiä koneita.

Joku sanoi siihen väliin, että sittenhän ihmisiä ei tarvita. Jos koneet ovat noin edistyneitä, ne tekevät kaikki työt. Mitä ihmiselle sitten tapahtuu? Miten meidän käy, huusi kysyjä niin vakavasti, että portsari tuli rauhoittelemaan.

Niilo ei antanut itseään keskeyttää, vaan jatkoi. Hän kertoi käyneensä Esan kanssa juttelemassa. Esa oli nörtti, joka oli ollut Nokialla 1990-luvulla insinöörinä.

Niilo jatkoi, että he olivat pitkän tinkaamisen jälkeen päässeet Esan kanssa yksimielisyyteen siitä millainen universumi perimmältään on.

Maailmankaikkeus on tietovirtojen verkko, olivat Niilo ja Esa todenneet. Olennaista olisi tietää, kuka sitä tietoa käsittelee. Ihmisen havainnoima maailma taitaa olla jonkun muun olennon tai todellisuuden terraario.

Painovoima on jonkinlainen summa maailmankaikkeuden eri vektoreista purkautuvista voimista, kertoi Niilo.

Niilo röyhisti rintaa: Minä voisin tehdä tietokoneeseeni ohjelman, jolla olisi sellainen painovoima, että se vetäisi puoleensa muita esineitä. 

Maailmankaikkeutta ylläpitää jokin, jota voimme kutsua termillä “koodi”.  Jokainen aika-avaruuden piste on tietoverkon noodi. Aika on informaatiota, joka virtaa maailmankaikkeuden tietoverkoissa.

Aika on lokaalia, ei universaalia. Joku jossain muussa todellisuudessa saattaa katsella ja kuunnella tätä keskustelua kuin filminauhaa. Siellä jossain ei ole sama aika kuin meillä on täällä tämä nykyhetki.

Niilo oli päässyt vauhtiin ja sanoi: Esa on muuten ohjelmoinut koodinpätkän, jonka avulla hän voi palata menneisyyteen tekemään pienoisia muutoksia asioihin, joissa on tullut möhlittyä. 

Kuuntelimme lumoutuneina Niiloa, kun hän kertoi Esa painottaneen, että vain pieniä muutoksia, sillä muuten koko menneisyyden ja sitä kautta tulevaisuuden ja meidn nykyisyyden rakenne vääristyisi. 

Lopulta joku kysyi, että miten se oli mahdollista palata menneisyyteen tekemään muutoksia. Eihän nykyisyys olisi silloin sama, sillä eivät mokatkaan missään umpiossa ole tapahtuneet. Jos niitä jälkikäteen korjataan, korjausten vaikutus näkyy monissa muissa asioissa.

Niilo ei vastannut suoraan kysymykseen, vaan totesi luottavansa Esaan siinä, että pieniä muutoksia saattoi menneisiin tapahtumiin tehdä. 

Aloimme protestoida ja vaadimme kunnon selitystä. Mitä äänekkäämmin vaadimme selitystä, sen enemmän alkoi Niilo kiivastua ja kertoi Esasta seuraavan jutun:

Esa oli pikkupoikana ollut muiden poikien mukana kiipeämässä navetan katolla, kun mukana ollut vielä pienempi poika oli pudonnut katolta ja katkaissut koipensa. Esa ei ollut pudottanut pikkupoikaa, mutta tuntenut vuosikymmenet syyllisyyttä asiasta.

Ohjelmakoodin avulla Esa oli päässyt menneisyyteen ja käynyt kantamassa heinäkasan siihen kohtaan mihin pikkupoika putoaisi. Kun poika putosi, hän ei ollut loukannut itseään.

Kuuntelimme tarkkaavaisesti, mutta emme olleet vakuuttuneita. Joku sanoi, että jos poika oli kävellyt sauvojen kanssa monta kuukautta, oli aivan selvää, että poika oli viettänyt aivan erilaisen kesän kuin ilman kainalosauvoja. Poika, joka ei ollutkaan tarvinnut sauvoja kesän aikana, oli varmasti muuttanut monia tapahtumaketjuja ja sitä kautta hienosäätänyt tulevaisuutta erilaiseksi kuin se oli ollut.

Jos peukaloi jälkikäteen menneisyyttä sai aikaan muutoksia myös tuon muutetun ajankohdan jälkeisiin tapahtumiin.

Mielikuvitus on tehnyt Esalle temput kun ohjelmoi käsittämättömiä ohjelmapätkiään, sanoi joku. Emme vieläkään kuulleet, miten sellainen softa olisi mahdollinen, jatkoi sama kaveri naureskellen.

Nauroimme kaikki. 

Niilo suuttui naureskelusta. Aikansa hän oli vaiti, mutta lopulta tiuskaisi meille, että totta se on, mitä Esa oli kertonut, mutta juuri kun Esa oli kertomassa, miten kaikki voisi tapahtua, Muurolan hoitaja oli tullut ja työntänyt Esan rullatuolissa takaisin osastolle.

Niilo painoi häpeillen katseen alas ja totesi harmitelleensa sitä itsekin, koska hän olisi halunnut kuulla mikä on homman juju, mutta Esalla oli lääkärinaika ja hän ei voinut myöhästyä vastaanotolta.

Katsoimme toisiamme, mutta olimme vaiti. Joku olisi ajatellut, että Niilon paikka olisi samassa psykiatrisessa laitoksessa kuin Esankin, mutta yksi ja toinen meistä ymmärsi, että oli kiikun kaakun milloin itse kukin huomaisi olevansa samassa hoitopaikassa.

Viimeinen henkäys. Surullinen tarina kuoleman hetken odotuksesta ja siihen valmistautumisesta.

Vili oli merkillinen tyyppi baarissa. Miehellä ei ollut yhtään ystävää, mutta hän oli sinut kaikkien kanssa. Kukaan ei tiennyt kävikö Vili töissä, mutta aina hän oli valmis tarjoamaan lasillisen, jos joku oli todella janoinen eli ryypyn tarpeessa. Käteisvaroista ei Vilillä siis ollut suoranaista puutetta. 

Vili ei keskustellut kenenkään kanssa, mutta kaikille hän kertoi omia juttujaan. Kerran talvella istuimme baarissa kun Vili tuli sinne vapisevana ja punaisena kasvoiltaan. Epäilin ensin krapulaa, mutta ongelma olikin erilainen.

Meinasin kuolla, hän aloitti. Olimme kuulleet saman aloituksen ennenkin. Kuolema oli jatkuvasti Vilin kintereillä. Ihmettelin miten hän oli ylipäätään vielä elossa, joku muu olisi jo musertunut kalman saappaiden alle. 

Vili oli hengellinen, vaikkakaan ei uskovainen. Hän tuskin kuului kirkkoon eikä varmaan mihinkään lahkoon tai seurakuntaan. Vili kuitenkin oli jatkuvassa kanssakäymisessä toisen todellisuuden kanssa, uskoivat muut sellaiseen todellisuuteen tai eivät. 

Vili oli kysynyt monta kertaa, että mitä jos kuolema olisi tullut juuri silloin kun hän oli kaupassa, saunassa tai naisen kanssa, olisiko hän ollut valmis. Olisinko minä ollut valmis siirtymään rajan taakse, hän kyseli sekä tosissaan että äärimmäisen vakavana. 

Se ei ollut leikinlaskua. Emme osanneet vastata, sillä kukaan meistä ei mielessään pohdiskellut sellaisia asioita. Ainakaan emme ääneen puhuneet senkaltaisista asioista, vaikka joku olisikin mielessään jotain sellaista miettinyt. 

Itselleni Vilistä tuli mieleen keskiajan käytäntö, jolloin katolisen kirkon opin mukaan uskottiin, että olotila kuoleman hetkellä ratkaisee taivaspaikan. Viimeisellä henkäyksellä oli merkitystä sen kannalta, missä sielu vietti iankaikkisuuden. Jos kuoleman hetkellä ihminen oli ilman syntiä, pääsi paratiisiin, mutta jos viimeisellä hetkellä mieleen tulikin jokin katkera ajatus, siveetön halu tai muu synti, ei ollutkaan kelvollinen taivaaseen. Kuolinhetki määräsi ihmisen iankaikkisen kohtalon.

Jokin häivähdys tästä vanhasta opista oli Vilin ajatusmaailmassa silloin kun hän pohti, olisiko ollut valmis kuolemaan, jos se olisi tullut juuri kliimaksin hetkellä, kun hän oli naisen kanssa sängyssä tai ostoksilla tuhlaamassa rahojaan. 

Meinasin kuolla, hän sanoi ensi sanoikseen kun istui baarissa pöydän ääreen tuoppi edessään. Olin Ounasjoen jäällä koiraa ulkoiluttamassa kun moottorikelkka meinasi ajaa ylitseni. Se oli oma syyni, sillä kävelin ajatuksiini vaipuneena keskellä jokea siitä mistä kelkat ajavat. 

Kuuntelin Vilin tarinaa. Tiesin kuinka helposti kävelijät menivät juuri siihen kohtaan joen jäätä mistä moottorikelkat olivat useimmiten ajaneet, vaikka kohtaa ei ollut merkitty kelkkojen ajoreitiksi. Siinä oli usein helpoin kävellä, koska moottorikelkat olivat tehneet siihen kovan pohjan. 

Aurinko oli paistanut eikä Vili ollut kuullut moottorikelkan ääntä. Kysyin missä kohtaa Ounasjoen jäällä tämä oli tapahtunut ja Vili kertoi, että Ounaspaviljongin kohdalla. 

Katselin epäuskoisena Viliä ja totesin, että siinähän on kymmeniä metrejä leveyttä, miksi moottorikelkka ei ollut voinut tehdä edes pientä koukkausta, koska kelkkojen tekemä ura ei ollut mikään virallinen merkitty reitti. 

Vili ei osannut vastata, vaan syytti ainoastaan itseään. Mikään puhe ei auttanut, sillä Vili oli ihan oikeasti murheen musertama. En usko, että olisin ollut valmis, jos olisin kuollut, hän totesi synkkänä. 

Yritimme usean ihmisen voimalla todistella, että kuolema ei ollut käynyt vielä lähelläkään. Vaikka moottorikelkkailija olikin yllättänyt takaapäin, kuljettaja oli vain halunnut pelotella, ei hän olisi päästänyt kelkkaa Vilin päälle, vaikka Vili ei olisikaan ehtinyt väistää pois alta. 

Jätkä yritti elvistellä kelkan voimalla, yritti joku lohduttaa Viliä. Vili oli kuitenkin sellaisessa mielentilassa, että järkipuheet eivät auttaneet. Vili oli murheen musertaa.

Vili ei ahdistukseltaan pystynyt istumaan sen kauempaa paikallaan, vaan nousi ja lähti. Hän oli epätoivoisen oloinen, vaikka oikeaa syytä ei ollut, ainakaan meidän mielestämme, jotka olimme Vilin juttua kuunnelleet. 

Istuimme vaiti ja hörpimme olutta, kunnes joku meni laulamaan ja me muut  kuuntelimme. “Eron hetki on kaunis”, lauloi laulaja.

Unohdimme Vilin ja hänen ongelmansa. Emme jaksaneet sillä kertaa pohtia sen kauempaa, olisiko hän ollut varmasti valmis silloin kun kuoleman hetki koittaa. 

Sattumoisin jokin aika myöhemmin Miranda kertoi tarinaa miehestä, jonka oli tavannut. Miranda liitti tuttavien kokoelmaansa mitä omituisimpia henkilöitä. Tämä kaveri tuntui olevan Vilin parannettu versio, sillä kaveri oli hokenut koko ajan puoliääneen lopun olevan lähellä, lopun olevan lähellä.

Yrittikö mies käännyttää sinua johonkin uskoon, kysyin epäuskoisena. Miranda nauroi ja sanoi heidän vain ryypänneen yhdessä. 

En tiennyt mitä sanoa ihmisistä, jotka ilmiselvästi valmistautuivat kuolemaansa tai maailmanloppuun. Ihmiset eivät aina olekaan niin rationaalisia kuin luullaan,  ajattelin.

Meni taas jokin aika ennen kuin seuraavan kerran kävin baarissa. Mirandalla oli minulle asiaa. Kun lopulta istuimme kahdestaan, hän aloitti. Kuulitko jo suru-uutisen, hän kysyi minulta. En ollut kuullut mitään, joten kehotin Mirandaa kertomaan. 

Miranda kertoi seuraavaa: Vili on kuollut. Hän tappoi itsensä hyppäämällä joen jäällä moottorikelkan alle täsmälleen Ounaspaviljongin kohdalla. Hän oli seisonut rauhallisesti paikallaan ja juuri sillä hetkellä kun kelkka oli ohittamassa Viliä, tämä oli syöksynyt kelkan alle. Mitään ei ollut tehtävissä. Vilin koira oli vain jäänyt uikuttamaan kuolleen isäntänsä viereen.

Olin järkyttynyt, enkä tiennyt mitä sanoa.

Molemmat jäimme miettimään, oliko Vili mahdollisesti kokenut olevansa juuri sillä hetkellä valmis siirtymään rajan taakse ja siksi halunnut päättää päivänsä. 

Vai oliko kyse jostain käsittämättömästä psyykkisestä taakasta, joka oli saanut Vilin palaamaan Ounaspaviljongin kohdalle vähän samalla tapaa kuin rikollisen kerrotaan palaavan rikospaikalle. Tässä tapauksessa vain mitään rikosta ei ollut tapahtunut sen paremmin edellisellä eikä jälkimmäisellä kerralla. Itsemurha oli valitettava ja surullinen tapaus, mutta lain mukaan se ei ollut rikos.

Turha kuolemantapaus. Pitkävihaisuus ei ole kunniaksi. Pettämisen karu seuraus.

Ippe oli entinen kapiainen. Hän oli tottunut komentamaan ja juopottelemaan. Välillä Ippe istui baarissa, välillä hän juopotteli niin raskaasti ettei päässyt käymään baarissa.

Ippe vihasi yhtä keskussairaalan sairaanhoitajaa yli kaiken. Me yritimme aina välillä kysellä, mistä syystä Ippe inhosi hoitajaa niin paljon. Ippe toisti, että hän vihaa ja inhoa sitä ämmää ja aikoo vielä yhtenä päivänä tappaa sen.

Baarissa sanotaan ja puhutaan, mutta Ipen puheet olivat pelottavia. Kaikki me toivoimme niiden olevan pelkkiä puheita. Ippe ei tuntunut olevan sellainen, joka voisi tehdä sen mitä uhkasi.

Kuulimme monta kertaa, että Ippe oli ollut hoidettavana keskussairaalassa ja hoitaja oli kieltäytynyt antamasta kipulääkettä, vaikka Ippe oli pyytänyt ja anonut. Ippe kertoi kärsineensä koko yön suunnattomia kipuja hoitajan takia. Kun kysyimme, miksi hoitaja oli kieltäytynyt antamasta lääkettä, Ippe sanoi, että hoitajan olisi pitänyt ottaa yhteyttä päivystävään lääkäriin, mitä hoitaja ei halunnut tehdä. 

Ymmärsimme, että yhden yöt kivut olivat jättäneet kipuja suuremman jäljen Ippeen. Kipua ja kärsimystä ei kannata vähätellä, yhden yön kivut voivat olla jotain käsittämättömän rankkaa, mutta aivan selvää on, että Ipen mielessä kyse ei ollut yhden yön kärsimyksistä vaan olennaisesta osasta koko elämäntarinaa.

Muina öinä sairaalassa Ippe oli saanut tarvitsemaansa kipulääkitystä. Jos sairaalassa vietetyn ajan kaikki muut yöt olivat sujuneet paremmin kuin tuo yksi kivulias yö, ne unohtuivat. Jos kyseisen vuoden muut yöt olivat kivuttomia, sekin unohtui. Ippe muisti vain sen yhden kauhean yön, jolloin kipulääkettä ei annettu ja hän kärsi. 

Ihminen on tarinankertoja. Tarinat ovat keskeisiä elämässämme. Kun kerromme tarinoita itsestämme, saamme joskus elämäämme jopa uuden suunnan tai mission. Ipen tarinan olennaisina elementteinä olivat yksi karmean kivulias yö ja hoitajan syyllisyys. 

Tilastollinen fakta on, että kyse oli yhdestä yöstä ja vuonna on yli kolme ja puolisataa muuta yötä. Mutta se yksi yö jäi muistoihin, vaikka yksi suhteutettuna kolmeen ja puoleen sataan on vähän. Ipelle vain kävi niin, että hän ei halunnut muistaa muita öitä.

Ajan kulumisen kokeminen on kiintoisa ilmiö. Joskus aika vain kuluu, toisinaan me koemme ajan tihentyvän siten, että jokainen hetki tuntuu kestävän ja kestävän. Aika on läsnä eikä kulu.

Ipen tarina oli kivulias yö ja tarinaa seurasi missio, mihin liittyi puhe hoitajan tappamisesta. Tosin me baarissa olimme jo niin turtuneita sekä tarinaan että missioon, että emme enää ottaneet kovin vakavasti Ipen juttuja. 

Joskus kun istuimme baarin pöydän ympärillä, joku ymmärsi kysyä, että tapasiko Ippe sitä samaa hoitajaa uudestaan kun joutui esim. kontrollikäynnille sairaalaan. Ippe vastasi, että sairaalassa hän ei hoitajan onneksi ollut tavannut tätä uudestaan. Sillä jos olisi tavannut, hoitaja olisi kuollut, Ippe lisäsi vakavasti. 

Sitten hän sanoi, että totta kai hän on tavannut hoitajan useastikin sairaalareissun jälkeen, hän vain odottaa oikeaa hetkeä, jolloin hän tappaa hoitsun. 

Missä olet hoitajan sitten tavannut, me kysyimme uteliaina. 

Täällä baarissa sama känttyränaama käy silloin tällöin miehensä kanssa, sanoi Ippe ja jatkoi: oottaa elämänsä viimeistä hetkeä, vaikka ei sitä itse tiedä. 

Toden totta, silloin mekin tajusimme, että kuka hoitaja oli. Kukaan meistä ei ollut kovin tuttu hoitajan kanssa, vaikka osasimme yhdistää nimen ja henkilön. 

En ymmärtänyt, miten voi odottaa jotain sitä itse tajuamatta. Toisaalta koko elämä on odottamista, mekin istuimme baarissa lasin äärellä ja odotimme, vaikka emme tienneet mitä.

Aikaa kului, välillä Ippe ryyppäsi raskaasti eikä päässyt baariin saakka. Välillä hän kävi pummaamassa muilta juotavaa silloin kun hänellä itsellä rahaa ei ollut. Taisimme tuolloin ajatella, että tuokin tyyppi joutaisi jo pois kun meitä kyllästytti jatkuva tarjoaminen.

Fyysisesti Ippe oli huonossa kunnossa. Kävely oli tikkumaista ja paino oli pudonnut. Joku sanoi, että tappo painoi raskaasti hartioilla ennen sen suorittamista.

Tuo kaveri kaatuu, jos tuuli puhaltaa suoraan kohti. Ippe ei tapa enää ketään, muistan ajatelleeni.

Hoitaja ja tämän mies kävivät silloin tällöin bilettämässä ja juttelivat usein Mirandan kanssa kun kävivät baarissa. Naisella oli meno päällä ja mies oli hiljaisen oloinen. 

Kerran kun Mirandan kanssa tulimme baarion, meille kerrottiin, että yksi asiakas oli kuollut. Hänet oli itse asiassa tapettu. Nainen oli ammatiltaan sairaanhoitaja. 

Miranda ja minä katsoimme pelästyneinä toisiamme, oliko Ippe sittenkin toteuttanut uhkauksensa, sillä muita hoitajia kumpikaan meistä ei baarin asiakkaista tuntenut.

Kuulimme kuitenkin, että naisen oli tappanut oma mies, joka oli väittänyt surmanneensa rakkaudesta niin kuin miehet aina sanovat tuollaisen teon jälkeen. Hoitaja oli ollut bilettämässä ja illan kuluessa lähtenyt toisen miehen mukaan. Vakituinen kumppani oli arvannut kenen mukaan nainen oli lähtenyt  ja päässyt tunkeutumaan uuden seuralaisen asuntoon.

Surmatyö oli tapahtunut tappelun nujakassa. Miehet olivat tapelleet. Nainen oli mennyt väliin leipäveitsen kanssa, mutta oma mies oli onnistunut kääntämään veitsen naista kohti. Veitsi oli painunut syvälle sydämeen. Hoitaja oli kuollut kahden miehen käsivarsille. Kumpikaan ei osannut elvyttää ammattielvyttäjää.

Olimme sekä järkyttyneitä että helpottuneita. Ippe ei ollut tehnyt sitä, vaan oma mies. Kuitenkin se, mitä Ippe oli uhonnut, oli kuitenkin tapahtunut. 

Miranda sanoi sen, mitä molemmat ajattelimme, ei kannata uhota pahan tekemistä kenellekään, se voi toteutua, vaikka itse ei joutuisikaan sitä itse suorittamaan. 

Minä sanoin, että haluaisin tietää, mitä Ippe nyt ajatteli, kun hoitaja oli kuollut. Olimme Mirandan kanssa eri mieltä: hän oli sitä mieltä, että Ipelle aivan yhden tekevää, itse ajattelin, että Ippe kokee saaneensa koston. 

Jäimme miettimään seniltaisia kuulumisia ja joimme lisää olutta. Humalluimme molemmat. Miranda kävi tapansa mukaan laulamassa. 

Teimme lähtöä kun muuan tuttu nainen pyyhälsi paikalle ja kailotti omaan tapaansa: Oletteko kuulleet? Ippe on kuollut. Vesku oli mennyt käymään ja Ippe makasi omassa sängyssään kuolleena. Viinaan se kuoli lopulta, oli tukehtunut omaan oksennukseen. Kuolemaan ei liity rikosta. Elossa Ippe olisi vieläkin, jos olisi laittanut korkin kiinni, sanoi nainen lopuksi. 

Olin samaa mieltä, vaikka ajattelin, että viha ja koston hautominen veivät Ipen hautaan.