Harha-askel. Tarina baarissa tapahtuneesta vedonlyönnistä.

Joskus monta kymmentä vuotta sitten kellaribaaria vastapäätä oli huoltoasema. Nyt siinä on parkkipaikka. Baari oli oikeastaan hotellin karvalakkipuoli ja hotellin sisäänkäynnin edessä aikoinaan oli polttoaineen tankkausmahdollisuus. Tämä oli joskus 1950-luvulla, sanoi Reijo, joka tiesi asiasta. Maksu tapahtui hotellin respaan, lisäsi hän. 

 

Vastapäisen talon asukkaat istuvat päivittäin tupakalla melkein samassa paikkaa, missä polttoainesäiliöt olivat aikoinaan sijainneet. 

 

Kaikki muistimme ajan, jolloin baarissa sai syödä edullisesti. Ruoka tuli hotellin keittiöstä. Kun muutin kauan sitten paikkakunnalle, kellaribaaria suositeltiin juuri sen takia ruokapaikaksi, koska ateriat valmistettiin hotellin keittiössä.

 

Aikoinaan baarin yhdessä pöydässä lyötiin vetoa siitä, kuka kävelee joen yli kulkevan rautatiesillan kaidetta pisimmälle. Kaikki olivat kännissä, kuka muita enemmän, kuka muita vähemmän. Sitä vetoa pöytäseurueen ei olisi pitänyt tehdä, sillä Ville, joka voitti kisan, ei kauaa ehtinyt nauttia voitosta, koska hän putosi joen jäälle ja kuoli. Se oli surullinen kuolema. Sen myönsivät kaikki. 

 

Tiesin suurin piirtein Villen tarinan, sillä Ella oli sen minulle kertonut. Villelle osui lähtökohdaksi omituisten otusten perhe, isä tosin oli kunnollinen mies, metsuri ammatiltansa, mutta äiti oli masennukseen taipuvainen ja teki itsemurhan. Sisar oli kevytkenkäinen, viinapullo riitti maksuksi. Jonkin ajan kuluttua pari ryyppyä pullon suusta oli käypä maksu. 

 

Yksinkertaisen ihmisen ei koskaan pitäisi olla täynnä intoa tehdä jotain. Kun Ville oli teini-iässä mennyt kysymään sahalta töitä, isä oli varmuuden vuoksi käynyt sanomassa, että älkää ottako poikaa töihin, ei ole sahan töihin sovelias. 

 

Ville otettiin kuitenkin sahalle töihin. Villella oli kova hinku töihin sahalle ja sinne se pääsi. En tiedä, miksi työhönottaja ei kuunnellut isän ääntä. Sitä Ellakaan ei tiennyt. Ensimmäinen työpäivä oli myös viimeinen, sillä Ville menetti sirkkelissä yhden sormen vai olikohan niitä pari. 

 

Mitä perheelle tapahtui myöhemmin, kysyin Ellalta. 

 

Kaikki kuolivat, kuka tapaturmaisesti, kuka teki itsemurhan. Isä kuoli tapaturmaisesti, äiti teki itsemurhan, kertoi Ella. Sisar voi olla elossa, en tiedä. 

 

Ville istui päivittäin baarissa. Kun Ville kävi ostamassa uudet housut, kukaan ei lyhentänyt lahkeita sopiviksi. Asfaltti lyhentää, todettiin yleisesti Villen housuista, kertoi Ella. 

 

Baarissa puhuttiin vuosikaudet Villesta ja hänen kuolemastaan. Perheestä ei puhuttu. Ella puhui siitä, koska oli lapsena asunut saman kadun varrella.  

 

Olin utelias kuulemaan baarissa juoppojen jorinoita, siksi varmaan Villen kuolema oli yksi niistä tapahtumista, joista halusin kuulla yksityiskohtia. Minua kiinnostivat traagisen episodin olosuhteet ja toimintaympäristö. Eri selostuksista sain koottua jonkinlaisen palapelin sekä itse tapahtumasta että sitä edeltävistä seikoista.

 

Ville oli juovuksissa, kun lähti kävelemään sillan kaidetta pitkin. Se oli talviaika, joten kaide saattoi jäisen liukas. Ville oli kuulemma huonossa kunnossa, jaloissa ei ollut enää voimaa. Ryyppääminen oli tehnyt tehtävänsä. Kukaan ei kestä alkoholia ja juopon elintapoja loputtomasti, kaikilla tulee raja vastaan, vaikka se onkin tunnetusti yksilöllistä. 

 

Sinä päivänä kun porukka istui baarissa, Ville oli kesken ryyppäämisen käynyt vastapäisellä huoltoasemalla ostamassa tupakkaa. Se oli kuulemma yleinen käytäntö, kannatti kävellä tien yli, sen verran tupakka-aski oli halvempi huoltsikalla, että siinä säästi rahaa.

 

Oli siis tavallista kävellä baarista tien toiselle puolen, mutta sillä kertaa huoltoaseman sisällä oli pari miestä, jotka alkoivat haastaa Villen kanssa riitaa. Miesten mielestä Ville oli heille velkaa, mitä on vaikea uskoa, sillä Ville oli perinyt isältään rahaa, jolla oli ostanut baarin tuntumasta asunto-osakkeen. Oli jäänyt rahaa elämiseen ja baarissa istumiseen. 

 

Ella painotti, että Ville ei ollut kenellekään velkaa. Päinvastoin monet olivat Villelle velkaa, koska yrittävät hyötyä tämän oletusta hyväuskoisuudesta. Raha-asioissa Ville ei ollut tyhmä eikä naivi. Hänellä oli taskussa pieni vihko, johon hän aina merkitsi ketkä lainasivat häneltä rahaa. Jos joku pyysi vilppiä, Ville katsoi vihkosta velkatilanteen ja osasi sanoa ei, jos aikaisempaa lainaa ei ollut maksettu eikä edes lyhennetty.

 

Ville tuskin siis oli velkaa miehille, jotka rahaa alkoivat Villelta vaatia. Ville ei ollut mikään riitelijä ja hän yritti poistua paikalta. Ennen kuin Ville pääsi lähtemään, hän kuuli itseään haukuttavan vähä-älyiseksi, äitiään hulluksi, sisartaan huoraksi ja isäänsä moottorisahaansa runkanneeksi munattomaksi mieheksi.

 

Vinoilu oli liikaa Villelle. Hän kuunteli vaieten, sillä kommentit olivat oikeastaan totta.

 

Viimeiseen isäänsä koskevaan ilkeilyyn Ville huusi, että saatana väite hänen isästään on vale, hän tappaa. Miehet naureskelivat suorastaan odottavansa sitä kun Ville ryhtyy tappohommiin, kotonaan varmaan oli oppinut niksit. Rupea myös huoraamaan, senkin olet jo kotonas oppinut. 

 

Ville palasi baariin. Villen poissa ollessa pöytäseurue oli päättänyt, että Ville saisi tarjota loppuillan. Seurueen velat Villen vihkossa olivat kuitenkin sitä luokkaa, että vippiä oli turha pyytää, jotain muuta oli keksittävä. 

 

Silloin joku oli saanut idean kilpailusta, jonka Ville häviäisi. Sitä ennen olisi sovittu häviäjän tarjoavan koko illan seurueelle. Häviäjän rooli pedattiin siis etukäteen Villelle. Sitä kautta muut uskoivat saavansa illan juomat ilman omaa rahaa. 

 

Kilpailuksi päätettiin sellainen, että kukin vuorollaan kävelisi joen ylittävän sillan kävelykaidetta ja lyhyimmän matkan kävellyt häviäisi. Seurue sopi myös, että pannaan Ville aloittamaan ja sen jälkeen kukin vuorollaan kävelee juuri vähän kauemmaksi. Lisäksi jokaista vannotettiin, että jos joku tuntee olevansa Villea huonommassa kunnossa ja pelkää häviävänsä, silloin pitäisi vaihtaa ajoissa pöytää. Kaikki olivat varmoja, että pystyisivät kävelemään pidemmälle kuin Ville. 

 

Ville oli sekä kiukkuinen että poissa tolaltaan kun hän palasi baariin. Seurueella ei ollut kovin suurta ongelmaa houkutella Villea kisaan mukaan. 

 

Mentiin ulos aloittamaan kisa. Ville lähti ensimmäisenä kävelemään kaidetta pitkin. Kaikki yllättyivät kuinka pitkälle Ville käveli, melkein puoleen väliin saakka ennen kuin jalka lipesi ja Ville rojahti alas jäälle.

 

Ambulanssi vei Villen pois. Paikalle kerääntyneet tiesivät, että oli käynyt huonosti. Baarin sisällä oltiin hiljaisia, sentään juotiin malja Villen muistolle jonkun kaverin ehdotuksesta.  

 

Muistivihosta ei kuultu koskaan mitään. Velalliset saattoivat huokaista helpotuksesta, sillä velat haudattiin Villen mukana.

 

En tiedä onko enää ketään pöytäseurueesta elossa vai ovatko kaikki kuolleet. Baarin asiakkaiden parissa kato on ollut melkoinen. Tapauksesta kertoneista kukaan ei myöntänyt istuneensa juuri sinä iltana samassa pöydässä, vaikka sitä varta vasten kysyin. Olin nähnyt kuvan, jossa Ville istuu baarissa kolmen kaverin kanssa. Kuvan kaverit eivät olleet välttämättä samoja, joiden kanssa Ville oli istunut viimeisenä iltana. 

 

Huoltoasema purettiin aikanaan. Paikalle jäi vain parkkipaikka. Keskustassa ei ole enää yhtään huoltoasemaa. Samalla parkkipaikalla yhtenä valoisana kesäyönä oli tullut joillekin miehille riitaa. Yksi riitelijöistä oli hakenut aseen ja ampunut jonkun toisen kuoliaaksi. Ammuttu mies oli ollut toinen niistä, jotka olivat haastaneet Villen kanssa riitaa. Toinen oli kuollut jo aikaisemmin.

 

Joskus juttelin tappajan kanssa sen jälkeen kun tämä oli päässyt vankilasta. Kyselin kautta rantain, miksi tämä oli ampunut sen miehen. Vastaus oli yllättävä. Mies sanoi nuorena rakastaneensa yhden omituisen perheen tytärtä, Sirkkaa, joka kuitenkin alkoi hengailla miesten kanssa, jotka tarjosivat viinaa. Niiden miesten kanssa se ei ollut tosi rakkautta, vaan jotain muuta, kertoi mies.

 

Se ammuttu paskiainen oli ensimmäinen niistä miehistä, joka vokotteli Sirkkaa viinaksilla. Sirkka oli minun nuoruuteni rakkaus, se ainoa oikea rakkaus, tunnusti ampuja. Vain yhden kerran olen kokenut sellaisen hullun ihanan rakkauden. 

 

En kysynyt perheestä mitään, osasin yhdistää tiedonjyväset. 

 

Ampujalle ei voinut tarjota lasillista, sillä hän oli raitistunut vankilavuosinaan. Ennen kuin lähdin, vannotin kaveria etsimään nuoruuden rakkautensa käsiinsä ja kertomaan koko tarinan.

 

Sirkka on kuollut niin kuin koko perhe. Silloin tällöin kävelen hautausmaalle katsomaan hautaa. Sillä haudalla kukkia on harvoin, sanoi mies ja katsoi ohitseni kauas menneisyyteen, jonne kenelläkään ei ollut pääsyä. 

Turha kuolemantapaus. Pitkävihaisuus ei ole kunniaksi. Pettämisen karu seuraus.

Ippe oli entinen kapiainen. Hän oli tottunut komentamaan ja juopottelemaan. Välillä Ippe istui baarissa, välillä hän juopotteli niin raskaasti ettei päässyt käymään baarissa.

Ippe vihasi yhtä keskussairaalan sairaanhoitajaa yli kaiken. Me yritimme aina välillä kysellä, mistä syystä Ippe inhosi hoitajaa niin paljon. Ippe toisti, että hän vihaa ja inhoa sitä ämmää ja aikoo vielä yhtenä päivänä tappaa sen.

Baarissa sanotaan ja puhutaan, mutta Ipen puheet olivat pelottavia. Kaikki me toivoimme niiden olevan pelkkiä puheita. Ippe ei tuntunut olevan sellainen, joka voisi tehdä sen mitä uhkasi.

Kuulimme monta kertaa, että Ippe oli ollut hoidettavana keskussairaalassa ja hoitaja oli kieltäytynyt antamasta kipulääkettä, vaikka Ippe oli pyytänyt ja anonut. Ippe kertoi kärsineensä koko yön suunnattomia kipuja hoitajan takia. Kun kysyimme, miksi hoitaja oli kieltäytynyt antamasta lääkettä, Ippe sanoi, että hoitajan olisi pitänyt ottaa yhteyttä päivystävään lääkäriin, mitä hoitaja ei halunnut tehdä. 

Ymmärsimme, että yhden yöt kivut olivat jättäneet kipuja suuremman jäljen Ippeen. Kipua ja kärsimystä ei kannata vähätellä, yhden yön kivut voivat olla jotain käsittämättömän rankkaa, mutta aivan selvää on, että Ipen mielessä kyse ei ollut yhden yön kärsimyksistä vaan olennaisesta osasta koko elämäntarinaa.

Muina öinä sairaalassa Ippe oli saanut tarvitsemaansa kipulääkitystä. Jos sairaalassa vietetyn ajan kaikki muut yöt olivat sujuneet paremmin kuin tuo yksi kivulias yö, ne unohtuivat. Jos kyseisen vuoden muut yöt olivat kivuttomia, sekin unohtui. Ippe muisti vain sen yhden kauhean yön, jolloin kipulääkettä ei annettu ja hän kärsi. 

Ihminen on tarinankertoja. Tarinat ovat keskeisiä elämässämme. Kun kerromme tarinoita itsestämme, saamme joskus elämäämme jopa uuden suunnan tai mission. Ipen tarinan olennaisina elementteinä olivat yksi karmean kivulias yö ja hoitajan syyllisyys. 

Tilastollinen fakta on, että kyse oli yhdestä yöstä ja vuonna on yli kolme ja puolisataa muuta yötä. Mutta se yksi yö jäi muistoihin, vaikka yksi suhteutettuna kolmeen ja puoleen sataan on vähän. Ipelle vain kävi niin, että hän ei halunnut muistaa muita öitä.

Ajan kulumisen kokeminen on kiintoisa ilmiö. Joskus aika vain kuluu, toisinaan me koemme ajan tihentyvän siten, että jokainen hetki tuntuu kestävän ja kestävän. Aika on läsnä eikä kulu.

Ipen tarina oli kivulias yö ja tarinaa seurasi missio, mihin liittyi puhe hoitajan tappamisesta. Tosin me baarissa olimme jo niin turtuneita sekä tarinaan että missioon, että emme enää ottaneet kovin vakavasti Ipen juttuja. 

Joskus kun istuimme baarin pöydän ympärillä, joku ymmärsi kysyä, että tapasiko Ippe sitä samaa hoitajaa uudestaan kun joutui esim. kontrollikäynnille sairaalaan. Ippe vastasi, että sairaalassa hän ei hoitajan onneksi ollut tavannut tätä uudestaan. Sillä jos olisi tavannut, hoitaja olisi kuollut, Ippe lisäsi vakavasti. 

Sitten hän sanoi, että totta kai hän on tavannut hoitajan useastikin sairaalareissun jälkeen, hän vain odottaa oikeaa hetkeä, jolloin hän tappaa hoitsun. 

Missä olet hoitajan sitten tavannut, me kysyimme uteliaina. 

Täällä baarissa sama känttyränaama käy silloin tällöin miehensä kanssa, sanoi Ippe ja jatkoi: oottaa elämänsä viimeistä hetkeä, vaikka ei sitä itse tiedä. 

Toden totta, silloin mekin tajusimme, että kuka hoitaja oli. Kukaan meistä ei ollut kovin tuttu hoitajan kanssa, vaikka osasimme yhdistää nimen ja henkilön. 

En ymmärtänyt, miten voi odottaa jotain sitä itse tajuamatta. Toisaalta koko elämä on odottamista, mekin istuimme baarissa lasin äärellä ja odotimme, vaikka emme tienneet mitä.

Aikaa kului, välillä Ippe ryyppäsi raskaasti eikä päässyt baariin saakka. Välillä hän kävi pummaamassa muilta juotavaa silloin kun hänellä itsellä rahaa ei ollut. Taisimme tuolloin ajatella, että tuokin tyyppi joutaisi jo pois kun meitä kyllästytti jatkuva tarjoaminen.

Fyysisesti Ippe oli huonossa kunnossa. Kävely oli tikkumaista ja paino oli pudonnut. Joku sanoi, että tappo painoi raskaasti hartioilla ennen sen suorittamista.

Tuo kaveri kaatuu, jos tuuli puhaltaa suoraan kohti. Ippe ei tapa enää ketään, muistan ajatelleeni.

Hoitaja ja tämän mies kävivät silloin tällöin bilettämässä ja juttelivat usein Mirandan kanssa kun kävivät baarissa. Naisella oli meno päällä ja mies oli hiljaisen oloinen. 

Kerran kun Mirandan kanssa tulimme baarion, meille kerrottiin, että yksi asiakas oli kuollut. Hänet oli itse asiassa tapettu. Nainen oli ammatiltaan sairaanhoitaja. 

Miranda ja minä katsoimme pelästyneinä toisiamme, oliko Ippe sittenkin toteuttanut uhkauksensa, sillä muita hoitajia kumpikaan meistä ei baarin asiakkaista tuntenut.

Kuulimme kuitenkin, että naisen oli tappanut oma mies, joka oli väittänyt surmanneensa rakkaudesta niin kuin miehet aina sanovat tuollaisen teon jälkeen. Hoitaja oli ollut bilettämässä ja illan kuluessa lähtenyt toisen miehen mukaan. Vakituinen kumppani oli arvannut kenen mukaan nainen oli lähtenyt  ja päässyt tunkeutumaan uuden seuralaisen asuntoon.

Surmatyö oli tapahtunut tappelun nujakassa. Miehet olivat tapelleet. Nainen oli mennyt väliin leipäveitsen kanssa, mutta oma mies oli onnistunut kääntämään veitsen naista kohti. Veitsi oli painunut syvälle sydämeen. Hoitaja oli kuollut kahden miehen käsivarsille. Kumpikaan ei osannut elvyttää ammattielvyttäjää.

Olimme sekä järkyttyneitä että helpottuneita. Ippe ei ollut tehnyt sitä, vaan oma mies. Kuitenkin se, mitä Ippe oli uhonnut, oli kuitenkin tapahtunut. 

Miranda sanoi sen, mitä molemmat ajattelimme, ei kannata uhota pahan tekemistä kenellekään, se voi toteutua, vaikka itse ei joutuisikaan sitä itse suorittamaan. 

Minä sanoin, että haluaisin tietää, mitä Ippe nyt ajatteli, kun hoitaja oli kuollut. Olimme Mirandan kanssa eri mieltä: hän oli sitä mieltä, että Ipelle aivan yhden tekevää, itse ajattelin, että Ippe kokee saaneensa koston. 

Jäimme miettimään seniltaisia kuulumisia ja joimme lisää olutta. Humalluimme molemmat. Miranda kävi tapansa mukaan laulamassa. 

Teimme lähtöä kun muuan tuttu nainen pyyhälsi paikalle ja kailotti omaan tapaansa: Oletteko kuulleet? Ippe on kuollut. Vesku oli mennyt käymään ja Ippe makasi omassa sängyssään kuolleena. Viinaan se kuoli lopulta, oli tukehtunut omaan oksennukseen. Kuolemaan ei liity rikosta. Elossa Ippe olisi vieläkin, jos olisi laittanut korkin kiinni, sanoi nainen lopuksi. 

Olin samaa mieltä, vaikka ajattelin, että viha ja koston hautominen veivät Ipen hautaan.