Paikallista aikaa. Hauska tarina syyllisyyden tunteesta ja aikakäsitysten suhteellisuudesta.

Niilo oli koodari, jolla omien sanojensa mukaan oli ministerin tulot ja kova stressi. Jokainen teistä käyttää niitä pilvipalveluja, joita minä ohjelmoin, hän sanoi pikemminkin toteavasti kuin leuhkasti.

En ollut aivan varma, käyttävätkö baarin vakioasiakkaat pilvessä olevia palveluja, mutta Niilo oli arvostettu kaveri. Hän ryyppäsi viikonloppuisin rankasti lievittääkseen työn aiheuttamaa stressiä. Viikot Niilo oli etätöissä eli teki töitä kotonaan. 

Niilo istui baarissa ja ryyppäsi. Seura oli melkein aina sama, Niilolla oli vakiokaverit baarissa. Kenelle tahansa vakioseura luo turvallisuuden tunnetta kuten myös Niilolle. 

Niilo kuunteli jotain vanhoja hittejä, kun yleensä baarin vakiporukka kuunteli ja lauloi kotimaisia klassikkoja. BeeGeesin Staying Alive -kappaleesta Niilo totesi kännisen vakavalla naamalla, että juuri siitä on kyse elämässä, hengissä pysymisestä.

Siitä asiasta oli vaikea olla Niilon kanssa eri mieltä.

Silloin kun Niilo oli ollut noin kaksivuotias, hän oli ilmoittanut aamiaispöydässä vanhemmilleen, että naapurin mummo on kuollut. Sattumoisin se piti paikkansa, naapurin mummo oli kuollut ihan oikeasti. Vanhemmat ja naapurit ihmettelivät, miten pikkupoika sen tiesi kun hekään eivät olleet vielä tienneet.

Niilo sanoi, että se oli ollut ensimmäinen, mutta ei ainoa, kokemus jostain sellaisesta, mitä hänen edelleen oli vaikea selittää itselleen. 

Kerran Niilo kertoi, että hänen kannettavassaan asui räyhähenki, toisin sanoen koneessa asui aave tai jollain muulla tavalla siinä oli kummallinen ominaisuus.

Niilo totesi, että kone nimittäin käynnistyy lähes joka aamu samalla kellonlyömällä kun Niilo herää, ilman että Niilo koskee koneeseen. Samanlaista tapahtuu iltapäivällä, kun Niilo tulee duunista. 

Ei se kuitenkaan räyhää eikä rähise, totesi Niilo tyynesti.

Outo ominaisuus oli koneessa säilynyt,  vaikka Niilo oli päivittänyt käyttöjärjestelmän. Koska Niilo oli rationaalinen, ei maaginen ihminen, hän epäili sähköverkon toimintaa. 

Niilo mietti ääneen, että kannettava herää juuri silloin kun esim. jääkaapin ovi avataan tai kylpyhuoneeseen laitetaan valot. Kyse saattoi olla siitä, että sähköverkkoon tulee piikki, joka purkautuu virtasysäyksenä tietokoneeseen.

Joka tapauksessa aamuisin kone heräilee siihen aikaan kun Niilo tekee aamutoimia. Kun Niilo tulee töistä, hän panee valot päälle ja avaa jääkaapin oven huomatakseen koneen olevan käyttövalmis ilman käynnistämistä. 

Niilo kertoi etsineensä ongelmasta tietoa netistä ja lukeneensa samanlaisista tapauksista kertomuksia. Koneet ovat isäntien todellisia renkejä ja laittautuvat käyttövalmiiksi ilman eri kehotetta, nauroi Niilo.

Niilo katseli meitä saman pöydän ääressä istuvia ylhäältä päin, piti harkitun tauon ja lisäsi, että on se mahdollista, että hän vain näkee unta. Mutta hän ei ole ainoa, joka näkee tuollaista unta.

Sitten Niilo alkoi kertoa toista tarinaa. Hän oli nähnyt unen. Niilo näki paljon unia, vaikka nukkui huonosti. Stressi ja kiire vievät unet. Niilo mietti, että hän ei taida päästä kovinkaan usein nukkuessaan REM-uneen. 

Kuuntelimme tarkkaavaisina. Niilo jatkoi kertomustaan. Hän näki unen, missä koneet rakensivat koneita. Uudet koneet olivat aina vain parempia kuin edeltävät. Koneet suunnittelivat ja rakensivat aina itseään kehittyneempiä koneita.

Joku sanoi siihen väliin, että sittenhän ihmisiä ei tarvita. Jos koneet ovat noin edistyneitä, ne tekevät kaikki työt. Mitä ihmiselle sitten tapahtuu? Miten meidän käy, huusi kysyjä niin vakavasti, että portsari tuli rauhoittelemaan.

Niilo ei antanut itseään keskeyttää, vaan jatkoi. Hän kertoi käyneensä Esan kanssa juttelemassa. Esa oli nörtti, joka oli ollut Nokialla 1990-luvulla insinöörinä.

Niilo jatkoi, että he olivat pitkän tinkaamisen jälkeen päässeet Esan kanssa yksimielisyyteen siitä millainen universumi perimmältään on.

Maailmankaikkeus on tietovirtojen verkko, olivat Niilo ja Esa todenneet. Olennaista olisi tietää, kuka sitä tietoa käsittelee. Ihmisen havainnoima maailma taitaa olla jonkun muun olennon tai todellisuuden terraario.

Painovoima on jonkinlainen summa maailmankaikkeuden eri vektoreista purkautuvista voimista, kertoi Niilo.

Niilo röyhisti rintaa: Minä voisin tehdä tietokoneeseeni ohjelman, jolla olisi sellainen painovoima, että se vetäisi puoleensa muita esineitä. 

Maailmankaikkeutta ylläpitää jokin, jota voimme kutsua termillä “koodi”.  Jokainen aika-avaruuden piste on tietoverkon noodi. Aika on informaatiota, joka virtaa maailmankaikkeuden tietoverkoissa.

Aika on lokaalia, ei universaalia. Joku jossain muussa todellisuudessa saattaa katsella ja kuunnella tätä keskustelua kuin filminauhaa. Siellä jossain ei ole sama aika kuin meillä on täällä tämä nykyhetki.

Niilo oli päässyt vauhtiin ja sanoi: Esa on muuten ohjelmoinut koodinpätkän, jonka avulla hän voi palata menneisyyteen tekemään pienoisia muutoksia asioihin, joissa on tullut möhlittyä. 

Kuuntelimme lumoutuneina Niiloa, kun hän kertoi Esa painottaneen, että vain pieniä muutoksia, sillä muuten koko menneisyyden ja sitä kautta tulevaisuuden ja meidn nykyisyyden rakenne vääristyisi. 

Lopulta joku kysyi, että miten se oli mahdollista palata menneisyyteen tekemään muutoksia. Eihän nykyisyys olisi silloin sama, sillä eivät mokatkaan missään umpiossa ole tapahtuneet. Jos niitä jälkikäteen korjataan, korjausten vaikutus näkyy monissa muissa asioissa.

Niilo ei vastannut suoraan kysymykseen, vaan totesi luottavansa Esaan siinä, että pieniä muutoksia saattoi menneisiin tapahtumiin tehdä. 

Aloimme protestoida ja vaadimme kunnon selitystä. Mitä äänekkäämmin vaadimme selitystä, sen enemmän alkoi Niilo kiivastua ja kertoi Esasta seuraavan jutun:

Esa oli pikkupoikana ollut muiden poikien mukana kiipeämässä navetan katolla, kun mukana ollut vielä pienempi poika oli pudonnut katolta ja katkaissut koipensa. Esa ei ollut pudottanut pikkupoikaa, mutta tuntenut vuosikymmenet syyllisyyttä asiasta.

Ohjelmakoodin avulla Esa oli päässyt menneisyyteen ja käynyt kantamassa heinäkasan siihen kohtaan mihin pikkupoika putoaisi. Kun poika putosi, hän ei ollut loukannut itseään.

Kuuntelimme tarkkaavaisesti, mutta emme olleet vakuuttuneita. Joku sanoi, että jos poika oli kävellyt sauvojen kanssa monta kuukautta, oli aivan selvää, että poika oli viettänyt aivan erilaisen kesän kuin ilman kainalosauvoja. Poika, joka ei ollutkaan tarvinnut sauvoja kesän aikana, oli varmasti muuttanut monia tapahtumaketjuja ja sitä kautta hienosäätänyt tulevaisuutta erilaiseksi kuin se oli ollut.

Jos peukaloi jälkikäteen menneisyyttä sai aikaan muutoksia myös tuon muutetun ajankohdan jälkeisiin tapahtumiin.

Mielikuvitus on tehnyt Esalle temput kun ohjelmoi käsittämättömiä ohjelmapätkiään, sanoi joku. Emme vieläkään kuulleet, miten sellainen softa olisi mahdollinen, jatkoi sama kaveri naureskellen.

Nauroimme kaikki. 

Niilo suuttui naureskelusta. Aikansa hän oli vaiti, mutta lopulta tiuskaisi meille, että totta se on, mitä Esa oli kertonut, mutta juuri kun Esa oli kertomassa, miten kaikki voisi tapahtua, Muurolan hoitaja oli tullut ja työntänyt Esan rullatuolissa takaisin osastolle.

Niilo painoi häpeillen katseen alas ja totesi harmitelleensa sitä itsekin, koska hän olisi halunnut kuulla mikä on homman juju, mutta Esalla oli lääkärinaika ja hän ei voinut myöhästyä vastaanotolta.

Katsoimme toisiamme, mutta olimme vaiti. Joku olisi ajatellut, että Niilon paikka olisi samassa psykiatrisessa laitoksessa kuin Esankin, mutta yksi ja toinen meistä ymmärsi, että oli kiikun kaakun milloin itse kukin huomaisi olevansa samassa hoitopaikassa.

Viimeinen henkäys. Surullinen tarina kuoleman hetken odotuksesta ja siihen valmistautumisesta.

Vili oli merkillinen tyyppi baarissa. Miehellä ei ollut yhtään ystävää, mutta hän oli sinut kaikkien kanssa. Kukaan ei tiennyt kävikö Vili töissä, mutta aina hän oli valmis tarjoamaan lasillisen, jos joku oli todella janoinen eli ryypyn tarpeessa. Käteisvaroista ei Vilillä siis ollut suoranaista puutetta. 

Vili ei keskustellut kenenkään kanssa, mutta kaikille hän kertoi omia juttujaan. Kerran talvella istuimme baarissa kun Vili tuli sinne vapisevana ja punaisena kasvoiltaan. Epäilin ensin krapulaa, mutta ongelma olikin erilainen.

Meinasin kuolla, hän aloitti. Olimme kuulleet saman aloituksen ennenkin. Kuolema oli jatkuvasti Vilin kintereillä. Ihmettelin miten hän oli ylipäätään vielä elossa, joku muu olisi jo musertunut kalman saappaiden alle. 

Vili oli hengellinen, vaikkakaan ei uskovainen. Hän tuskin kuului kirkkoon eikä varmaan mihinkään lahkoon tai seurakuntaan. Vili kuitenkin oli jatkuvassa kanssakäymisessä toisen todellisuuden kanssa, uskoivat muut sellaiseen todellisuuteen tai eivät. 

Vili oli kysynyt monta kertaa, että mitä jos kuolema olisi tullut juuri silloin kun hän oli kaupassa, saunassa tai naisen kanssa, olisiko hän ollut valmis. Olisinko minä ollut valmis siirtymään rajan taakse, hän kyseli sekä tosissaan että äärimmäisen vakavana. 

Se ei ollut leikinlaskua. Emme osanneet vastata, sillä kukaan meistä ei mielessään pohdiskellut sellaisia asioita. Ainakaan emme ääneen puhuneet senkaltaisista asioista, vaikka joku olisikin mielessään jotain sellaista miettinyt. 

Itselleni Vilistä tuli mieleen keskiajan käytäntö, jolloin katolisen kirkon opin mukaan uskottiin, että olotila kuoleman hetkellä ratkaisee taivaspaikan. Viimeisellä henkäyksellä oli merkitystä sen kannalta, missä sielu vietti iankaikkisuuden. Jos kuoleman hetkellä ihminen oli ilman syntiä, pääsi paratiisiin, mutta jos viimeisellä hetkellä mieleen tulikin jokin katkera ajatus, siveetön halu tai muu synti, ei ollutkaan kelvollinen taivaaseen. Kuolinhetki määräsi ihmisen iankaikkisen kohtalon.

Jokin häivähdys tästä vanhasta opista oli Vilin ajatusmaailmassa silloin kun hän pohti, olisiko ollut valmis kuolemaan, jos se olisi tullut juuri kliimaksin hetkellä, kun hän oli naisen kanssa sängyssä tai ostoksilla tuhlaamassa rahojaan. 

Meinasin kuolla, hän sanoi ensi sanoikseen kun istui baarissa pöydän ääreen tuoppi edessään. Olin Ounasjoen jäällä koiraa ulkoiluttamassa kun moottorikelkka meinasi ajaa ylitseni. Se oli oma syyni, sillä kävelin ajatuksiini vaipuneena keskellä jokea siitä mistä kelkat ajavat. 

Kuuntelin Vilin tarinaa. Tiesin kuinka helposti kävelijät menivät juuri siihen kohtaan joen jäätä mistä moottorikelkat olivat useimmiten ajaneet, vaikka kohtaa ei ollut merkitty kelkkojen ajoreitiksi. Siinä oli usein helpoin kävellä, koska moottorikelkat olivat tehneet siihen kovan pohjan. 

Aurinko oli paistanut eikä Vili ollut kuullut moottorikelkan ääntä. Kysyin missä kohtaa Ounasjoen jäällä tämä oli tapahtunut ja Vili kertoi, että Ounaspaviljongin kohdalla. 

Katselin epäuskoisena Viliä ja totesin, että siinähän on kymmeniä metrejä leveyttä, miksi moottorikelkka ei ollut voinut tehdä edes pientä koukkausta, koska kelkkojen tekemä ura ei ollut mikään virallinen merkitty reitti. 

Vili ei osannut vastata, vaan syytti ainoastaan itseään. Mikään puhe ei auttanut, sillä Vili oli ihan oikeasti murheen musertama. En usko, että olisin ollut valmis, jos olisin kuollut, hän totesi synkkänä. 

Yritimme usean ihmisen voimalla todistella, että kuolema ei ollut käynyt vielä lähelläkään. Vaikka moottorikelkkailija olikin yllättänyt takaapäin, kuljettaja oli vain halunnut pelotella, ei hän olisi päästänyt kelkkaa Vilin päälle, vaikka Vili ei olisikaan ehtinyt väistää pois alta. 

Jätkä yritti elvistellä kelkan voimalla, yritti joku lohduttaa Viliä. Vili oli kuitenkin sellaisessa mielentilassa, että järkipuheet eivät auttaneet. Vili oli murheen musertaa.

Vili ei ahdistukseltaan pystynyt istumaan sen kauempaa paikallaan, vaan nousi ja lähti. Hän oli epätoivoisen oloinen, vaikka oikeaa syytä ei ollut, ainakaan meidän mielestämme, jotka olimme Vilin juttua kuunnelleet. 

Istuimme vaiti ja hörpimme olutta, kunnes joku meni laulamaan ja me muut  kuuntelimme. “Eron hetki on kaunis”, lauloi laulaja.

Unohdimme Vilin ja hänen ongelmansa. Emme jaksaneet sillä kertaa pohtia sen kauempaa, olisiko hän ollut varmasti valmis silloin kun kuoleman hetki koittaa. 

Sattumoisin jokin aika myöhemmin Miranda kertoi tarinaa miehestä, jonka oli tavannut. Miranda liitti tuttavien kokoelmaansa mitä omituisimpia henkilöitä. Tämä kaveri tuntui olevan Vilin parannettu versio, sillä kaveri oli hokenut koko ajan puoliääneen lopun olevan lähellä, lopun olevan lähellä.

Yrittikö mies käännyttää sinua johonkin uskoon, kysyin epäuskoisena. Miranda nauroi ja sanoi heidän vain ryypänneen yhdessä. 

En tiennyt mitä sanoa ihmisistä, jotka ilmiselvästi valmistautuivat kuolemaansa tai maailmanloppuun. Ihmiset eivät aina olekaan niin rationaalisia kuin luullaan,  ajattelin.

Meni taas jokin aika ennen kuin seuraavan kerran kävin baarissa. Mirandalla oli minulle asiaa. Kun lopulta istuimme kahdestaan, hän aloitti. Kuulitko jo suru-uutisen, hän kysyi minulta. En ollut kuullut mitään, joten kehotin Mirandaa kertomaan. 

Miranda kertoi seuraavaa: Vili on kuollut. Hän tappoi itsensä hyppäämällä joen jäällä moottorikelkan alle täsmälleen Ounaspaviljongin kohdalla. Hän oli seisonut rauhallisesti paikallaan ja juuri sillä hetkellä kun kelkka oli ohittamassa Viliä, tämä oli syöksynyt kelkan alle. Mitään ei ollut tehtävissä. Vilin koira oli vain jäänyt uikuttamaan kuolleen isäntänsä viereen.

Olin järkyttynyt, enkä tiennyt mitä sanoa.

Molemmat jäimme miettimään, oliko Vili mahdollisesti kokenut olevansa juuri sillä hetkellä valmis siirtymään rajan taakse ja siksi halunnut päättää päivänsä. 

Vai oliko kyse jostain käsittämättömästä psyykkisestä taakasta, joka oli saanut Vilin palaamaan Ounaspaviljongin kohdalle vähän samalla tapaa kuin rikollisen kerrotaan palaavan rikospaikalle. Tässä tapauksessa vain mitään rikosta ei ollut tapahtunut sen paremmin edellisellä eikä jälkimmäisellä kerralla. Itsemurha oli valitettava ja surullinen tapaus, mutta lain mukaan se ei ollut rikos.