Kun erostamme oli kulunut yli vuosi, Anette ja minä yritimme setviä suhdettamme ja tehdä sovintoa. Turha jännite oli jäänyt matkan varrelle, puhuminen oli helppoa. Rehellisyys oli vaikeaa.
Me olimme hyvä pari, sanoi Anette. Se oli totta minunkin mielestäni. Aina kun tulimme yhdessä tavallista paremmin pukeutuneina ravintolaan sisälle, meidät huomattiin, mikä oli tarkoitus.
Kun lähdimme eri aikoina pois, sekin huomattiin, mikä ei ollut tarkoitus. Suhteemme ei toiminut. Anette olisi halunnut molemmat miehet, uuden ja minut. Minua olisi tarvittu kaveriksi kaikkeen sellaiseen, mitä uusi mies ei halunnut kuten teatteriin, konsertteihin, retkeilyyn ja matkustamiseen.
Me olimme niin hyvä pari, toisti Anette ja melkein puhui minut ympäri. Anette oli mukavaa seuraa, sovimme toisillemme, mutta en kestänyt ajatusta jakamisesta.
Siihen aikaan taisin hokea, että toista ihmistä ei voi omistaa. Halusin kuitenkin omistaa.
Tiesin, että joitakin asioita Anette kaipasi meidän yhteiseltä ajalta. Puhuimme molemmat siitä, kuinka mukava oli herätä arkenakin toisen vierestä, tehdä yhteinen aamupala ja lähteä yhdessä töihin.
Silloin kun olimme yhdessä ja kihloissa ja lähdimme ravintolasta eri aikaan, olin jälkeenpäin utelias tietämään kenen porukoissa Anette kulki ja oliko Anette ollut uskoton.
Itse en ollut kertaakaan uskoton. Epäilin Anettea.
En kuitenkaan tehnyt asiasta elämää suurempaa numeroa. Kun kysyin Anettelta, hän joko kielsi tai naurahti olleensa niin kännissä, että ei muista. Rationaalinen Anette ei vastannut juoppo-Anetten tekemisistä.
Salaa toivoin, että joku muu veisi Anetten. Eikä se niin salaista ollut, sanoin Peuhulle, että ota sinä tuo Anette, te taidatte sopia paremmin yhteen kuin me sovimme. Peuhu olisi ottanut, mutta Anette ei ihastunut Peuhuun. Tämä taisi olla liian kunnollinen Anettelle. Anette retkahti juoppoihin.
Jos minä olin alkoholisti, Anette oli juoppo. Siinä on ero. En pitänyt siitä, että istutaan koko yö baari-illan jälkeen keittiön pöydän ympärillä ryypäten. Anettelle se oli elämää.
Joskus myöhemmin mietin, oliko Anette onnellinen uuden kanssa. Anette itse kirjoitti elävänsä päivän kerrallaan. Osasin arvostaa moista elämäntapaa, mutta silti olin pahoillani Anetten puolesta. Elämään kuuluivat odotukset ja suunnitelmat samalla lailla kuin muistot, jotka elävät meissä.
Emme Anetten kanssa voineet palauttaa sitä aikaa, jolloin olimme tyylikäs pari. Hengailimme yhdessä aikamme. Kun sitten lähdimme eri suuntiin, teimme sen sekä omasta vapaasta tahdostamme että vaikeasti selitettävissä tiedostamattomista tarpeista ja haluista.
Viimeksi mainittuja saattaa ymmärtää intuition avulla välähdyksenomaisesti. Niitä on vaikeaa sanoa sanoin, edes omin sanoin.
Joskus ajattelin, että parisuhteessa ei tarvita sanoja, pelkkä katse riittäisi. Olen edelleen samaa mieltä, mutta ennen kuin sille tasolle päästään, tarvitaan paljon puhetta ja kuuntelua, hellää kosketusta ja henkistä yhteyttä.
Emme silloin yrittäneet kovin paljoa kertoa tunteistamme ja ongelmista parisuhteessa. Iltaisin luin ääneen kirjoja, joita Anette kommentoi. Puhuimme kirjojen sisällöstä ja tapahtumista, mutta oikeastaan tarkoitimme omaa elämäämme ja omia kipupisteitämme, joista parisuhteemmekin kärsi.
Kun suhde oli ohitse, Anette oli varmaan rehellinen kun hän sanoi, että hän oli onnellinen sekä minun kanssani että uuden kumppanin kanssa. Ehkä ongelma olikin siinä, että minun oli vaikea olla yhtä rehellinen: halusin olla yhdessä, jättää ja tulla jätetyksi, mutta olin vaiti silloin kun asiasta olisi pitänyt puhua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti