Reparoitu auto. Kertomus nuorisorikollisesta.

Mitä huonommat lähtökohdat, sen arvokkaampaa on selviytyminen, oli vankilan psykologi kirjoittanut muistivihkoonsa.

Jonin lähtökohdat olivat huonot. Vanhemmat eivät huolehtineet hänestä, vaan katu ja vieraat ihmiset kasvattivat Jonin. Aikuisena hän muisti miten lapsena kaipasi normaalia perhe-elämää, mitä muutamat hänen kaverinsa saivat kokea. Kodin lämpö ja rakkaus olivat asioita, jotka Jonin elämästä puuttuivat tyystin. Koulussa hän ei viihtynyt. Nykyään hän saisi ADHD-oireyhtymän diagnoosin, mutta siihen aikaan sellaisia ei jaettu. Teini-iässä kaveripiiri muuttui entistä huonommaksi. Joni astui rikoksen tielle ja siltä tieltä hän ei enää kääntynyt takaisin ennen kuin istui vankilassa sovittamassa tekojaan. 

Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia, en pidä itseäni vastuullisena niihin rikoksiin mitä olen tehnyt, sillä minulla ei ollut vaihtoehtoja, hän puuskahti  vankilan psykologille.

Yksi asia oli pysyvää Jonin elämässä: hän muisti kun hänen päätään hakattiin sementtiä vasten. Joni kuuli vieläkin, miten verisuonet kolisivat pääkallon sisäpuolella. 

Mikään ääni päässä ei käskenyt tehdä rikoksia, siitä ei ollut kysymys. Kaikki Jonin elämässä tapahtui ikään kuin ei milloinkaan olisi ollut harkinnan paikkaa. Kun piti hankkia tupakkaa ja olutta, porukan muut kaverit katsoivat häntä niin, että Joni tajusi hankkimisen olevan hänen ongelmansa. Iltapäivällä Joni käveli hautausmaan viereiselle sillalle ja odotti sopivaa saalista. Hetkeä myöhemmin hän jo viiletti ohi hautausmaan yhden epäonnisen mummon käsilaukku mukanaan. Illalla kaveripiiri poltteli tupakkaa ja joi olutta.

Aikoinaan porukka ja kaveripiiri olivat ainoa turva, mikä Jonilla oli. Miten hän olisi voinut pettää porukan luottamuksen, hän mietti.

Psykologi oli ymmärtäväinen ja oli pääosin samaa mieltä Jonin kanssa. Joni yritti kuunnella psykologin hienoja sanoja, vaikka häntä raivostuttivat tämän persoona ja tapa luennoida. Psykologi kuitenkin yritti ilmi selvästi auttaa ja tarjosi terapiaa, johon Joni ei kuitenkaan aivan siltä istumalta tarttunut. Psykologi kuitenkin lohdutti Jonia ja sanoi, että huono ympäristö ja kelvottomat olosuhteet olivat syynä Jonin onnettomuuteen, mutta aina oli mahdollisuus kuntoutua ja löytää elämälle uusi suunta opiskelemalla jokin ammatti ja etsimällä elämälle uutta sisältöä. 

Miten olisi autonasentajan tai kuten nykyään sanotaan ajoneuvoasentajan ammattiopinnot, kysyi psykologi.

Joni tarttui tilaisuuteen ja pääsi autopajalle. Ensin hänelle annettiin helppoja töitä. Ne alkoivat jo kyllästyttää Jonia. Samoin pajan muut nuorisovangit olivat rasittavia. Aika moni halusi olla porukan johtaja. Joni tyytyi tapansa mukaan vaiteliaana seuraamaan vierestä. Ei ollut aika eikä tarvetta näyttää mitään.

Kuukauden päästä osa porukasta oli jäänyt pois. Kaikilla ei ollut riittävää pitkäjänteisyyttä. Muutamat olivat häiriköineet ja heitä ei enää päästetty pajalle. Joni sai aikaisempaa kiinnostavampia tehtäviä kun pajaan ajettiin vanha dollarihymy, jota Joni alkoi kunnostaa. Auto oli kolarissa romuttunut vanha leidi, jossa oli paljon vikoja. Jonia harmitti se, että hän ei yksin saanut kunnostaa autoa, vaan työ piti jakaa usean vangin kesken. 

Yksi vanki erityisesti ärsytti Jonia. Tämä vanki yritti koko ajan haastaa Jonia tekemään jotain jäynää ehdottamalla jarrujen, ohjauksen tai moottorin reparoimista niin, että jokin olennainen osa pettäisi kesken ajon ja ajaja huomaisi, että ei kykene hallitsemaan ajoneuvoa. Kaveri virnisti ilkeästi ja sanoi haluavansa olla näkemässä seuraukset. 

Joni ei lähtenyt kaverin ehdotuksiin mukaan, ei viitsinyt edes vastata, mutta alkoi itsekin miettiä mitä seuraisi, jos auto ei toimisi sillä tavoin kuin ajaja oletti. Kuka olisi vastuussa mahdollisesta kolarista ja sen seurauksista?

Lopulta tuli se hetki, jolloin vanha dollarihymy ajettiin ulos tallista. Pajan työnohjaaja meni rattiin ja sanoi Jonille sekä parille muulle vangille, myös sille ilkeälle kaverille, että nyt hän on antanut henkensä heidän käsiinsä. Ilkeä kaveri virnisti. Joni ei sanonut mitään, mutta alkoi miettiä, mitä ilkeä kaveri oli edellisenä iltana mahdollisesti tehnyt autolle kun Joni ei enää ollut paikalla. 

Työnohjaaja käynnisti auton, heilutti kättään hyväntahtoisesti ja ajoi pihasta pois kääntymällä vasemmalle. Ilkeä kaveri nauroi pahantahtoisesti ääneen: tuolla autolla ei sitten voi kääntyä kuin yhteen suuntaan. Joni alkoi epäillä pahinta.

Hetken kuluttua toimistosta juoksi vartija kohti Jonia ja paria muuta vankia kännykkä kädessä. Kun vartija pääsi paikalle, hän sanoi työnohjaajan olevan kunnostetun auton kanssa  läheisen marketin parkkipaikalla, sillä autolla ei voinut muuta kuin ajaa suoraan eteenpäin ja kääntyä vasemmalle. Vartija oli puoliksi epätietoinen, puoliksi vihainen. Hän katsoi vuoronperään jokaista vankia pitkään ja epäluuloisesti. Joni säilytti tyynen ilmeen kuten aina, mutta hän tiesi kuka autoa oli käsitellyt. 

Samassa työnohjaaja käveli pihaan. Hän ei ollut erityisen vihaisen näköinen, vaan alkoi kertoa, että miten auto kulkee muuten loistavasti, mutta vasta marketin parkkipaikalla hän oli huomannut, että ohjaus oikealle ei toiminut ollenkaan. Sitten hän naurahti epävarmasti todetessaan, että marketin pihaan hän oli päässyt niin kuin oli alunperin suunnitellut, hänen ei ollut tarvinnut kuin kääntyä pari kertaa vasemmalle ja ajaa jonkin aikaa suoraa tietä eteenpäin ja kääntyä vielä kerran vasemmalle.

Sinne minä pääsin minne halusinkin, totesi työnohjaaja vielä uudestaan. Vasta marketin pihalla minä huomasin, että ohjaus oikealle ei toiminut. 

Tuli hiljaisuus. Vangeista kukaan ei sanonut mitään. Jopa ilkeä kaveri oli virnistämättä ja odotti mitä tuleman pitäisi.

Vartija pälyili edelleen epäluuloisesti vankeja. Työnohjaaja oli helpottuneen oloinen kun mitään sen pahempaa ei ollut sattunut. Joni tajusi kuvion, mutta ei halunnut ilmeen värähdykselläkään ilmaista mitään. 

Työnohjaaja oli mietteissään: Kaipa minä itse vastaan ajomatkastani marketin pihaan, vaikka en tosiasiassa olisi voinut minnekään muualle ajaa.

Joni ymmärsi, että ehkä hän ei voikaan kokonaan vetäytyä vastuusta, vaikka hänellä oli itsellään tunne, että hän ei ollut voinut toimia millään muulla tavoin, koska ei ollut vaihtoehtoja. 

Välähdyksenomaisesti Joni hyväksyi oman osuutensa menneissä tapahtumissa. Vaikka vaihtoehtoja ei olisi ollutkaan, hän ei voisi väistää vastuuta kuten ei voinut työnohjaaja ajaessaan reparoidun auton kaupan parkkipaikalle, vaikka oikeastaan muualle sitä ei olisi voinutkaan ajaa.

Jos tähän asti olen ajanut muiden reparoimaa autoa, jatkossa voin ihan hyvin itse säätää ohjauksen, Joni tuumi. Taidan kuitenkin sen osata tehdä. 

Joskus juttelin Jonin veljen kanssa Pistossa. Joni oli päässyt rikollisen urasta eroon ja eleli naisystävän kanssa tämän omakotitalossa Syväsenvaarassa. Vankilassa naispuolinen opettaja oli rakastunut Joniin ja heillä oli ollut suhde. Opettaja oli todennut Jonin olevan testien mukaan älykäs, joka ei kuulunut rikollisten joukkoon.

Hyvännäköinen nainen, sanoi veli opettajasta, minäkin olisin voinut olla sen kanssa. Joni ei käytä enää alkoholia, hän lisäsi. 

Kun juttelin veljen kanssa, ymmärsin, että Joni oli kääntänyt suunnan ja löytänyt uutta sisältöä elämäänsä. Muutoksesta ja sen syistä veli ei ymmärtänyt yhtään mitään. Siksi olinkin veljen tulevaisuudesta huolestuneempi kuin Jonin. 

Maitolaiturin nainen. Kertomus rakkaudesta, jossa toinen osapuoli koki pettymyksen.

Osa kellaribaarin vanhoista asiakkaista oli siirtynyt manan majoille, mutta Eero istui sinnikkäästi baarissa lähes päivittäin.

Eero oli ollut nuorena komea mies, naisia oli riittänyt. Hän oli yksi paikkakunnan parhaista karaokelaulajista siihen aikaan. Hyviä laulajia oli muitakin, mutta Eeroa paremmat laulajat olivatkin pääsääntöisesti kaupunginteatterin näyttelijöitä tai muita ammattilaisiksi laskettavia, kuten entisiä kummallisimpia.

Eero oli tarinaniskijä, jonka juttuja kuunneltiin mielellään.

Joskus Ruotsiin mennessä laivalla ryyppäsin tunnetun iskelmälaulajan kanssa ja sanoin, että kuulehan, minä joudun tuuraamaan sinua pohjoisessa, kun et ehdi siellä käydä, kertoi Eero sanoneensa. Laulaja oli ollut tyytyväinen tuuraajaan ja tarjosi drinkin. Siihen aikaan Eero oli vielä ajanut pitkää rekkaa.

Siitä tiesi, että isäntä oli poissa, kun emäntä oli laittanut huulipunaa ja odotti maitolaiturilla, kertoi Eero niiltä ajoilta kun Eero harjoitti autoilijan ammattia.

Istuimme kaikki hiiren hiljaa pöydän ääressä olutlasit edessä ja odotamme jatkoa. Mielikuvitus myllersi ja itse kukin miettii, mitä sitten oli tapahtunut. Oliko emäntä pyytänyt maitoauton kuljettajaa kahville vai oliko Eero tehnyt aloitteen? 

Jatkoa ei tullut. Eero osasi lopettaa tarinan kertomisen oikeaan kohtaan ja antoi kuulijoiden mielikuvituksen jatkaa. Siksi se olikin Eeron jutuista paras. Sitä ei kerrottu loppuun, joten jokainen sai itse miettiä mitä mahdollisesti tapahtui.

Sitten kuulin tarinan jatkon. Maitolaiturin emäntä kertoi sen itse.

Se oli rakkaustarina. Naisen ja Eeron suhde oli kestänyt monta vuotta. Kun oma mies oli töissä tai matkan päällä, nainen meni maitolaiturilla odottamaan. 

Kaipasin uutta sisältöä elämääni, siksi rakastuin pitkään ja komeaan Eeroon, nainen sanoi. Olin sutjakka tyvär silloin ja elämän nälkää riitti. Aviomies oli paljon pois, hänellä oli omia menoja. Minä viruin yksin pirtissä. Matkamies oli kuin taivaan lahja.

Eero oli kaiken hyväntuulinen ja optimistinen, mutta minä olin se, joka kipuilin ja kannoin syyllisyyttä, kertoi nainen meille.

Avioliittomme kohentui hetkeksi, Eeron hyvä tuuli tarttui minuun. En enää välittänyt missä mies kulki, odotin vain yhteisiä hetkiä Eeron kanssa. Joskus aikaisemmin olin ollut mustasukkainen miehen menoista, mutta enää ei ollut tarvetta. Minulla oli Eero, jota odottaa.

Se oli ihanaa aikaa, mutta kuitenkin tuskallista. Rakkaus jäytää, mutta tekee myös ihmisestä uuden ihmisen, ainakin hetkeksi. Onnen tunteen keskellä ymmärsin kuitenkin hankaluudet, jotka olivat  tulossa.

Ajattelin avioliittoa, unelmoin yhteisestä kodista Eeron kanssa ja mietin, miten selittäisin asian aviomiehelle. Avioliitto pysyi pystyssä enää vain käytännön takia ilman rakkautta, ilman suuria tunteita. Mies olisi tuskin kovin paljoa pahoitellut, vaikka olisimme eronneet saman tien.

Eero ei innostunut meidän suhteen virallistamisesta. Minä olin ollut vain yksi heila muiden joukossa. Mistä minä tiesin kuinka monta naista Eerolla oli maakunnassa? 

Me, jotka istuimme pöydän ympärillä, vilkaisimme toisiamme. Naisia varmaan oli ollut muillakin maitolaitureilla, ajatteli meistä jokainen, joka Eeron tunsi.

Rakkaus teki kipeää eikä se mennyt ohitse. Olin liian kauan odottanut prinssiä enkä kestänyt sitä, että prinssi tuli ja lähti, nainen sanoi. En voinut mitään tunteilleni. Uskoin voivani muuttaa Eeron sellaiseksi kuin halusin, mutta ei siitä mitään tullut. 

Eero kävi silloin tällöin, mutta ei halunnut tavata sen jälkeen kun erosin aviomiehestä ja muutin kaupunkiin. En enää ollut matkan varrella oleva virkistävä pysähdyspaikka, vaan yhteisestä loppuelämästä haaveileva tylsimys.

Elämä on kummallista, ajattelin mielessäni. Rakastunut luulee olevansa taikuri, joka jollain määritellä tempulla saa rakkauden kohteen käyttäytymään haluamallaan tavalla. Ja rakkauden sokaisema osaa olla kylmäverinen.

Lisäksi tunnemme syyllisyyttä kuten nainen tässä, mutta emme niistä asioista, joista pitäisi. Loukkaamme niitä, joita rakastamme ja luulemme rakkautemme korvaavan vahingot, mutta niin se ei ole. Huuma on sumentanut meidän kykymme toimia järkevästi. Emme halua nähdä niitä vahinkoja, joita olemme aiheuttamassa. Suljemme silmämme.

Usein me näemme aiheutetut vahingot myöhemmin kun meidän on pakko, mutta silloin se tuntuu kipeältä ja hyödyttömältä, koska mitään ei voi enää korjata emmekä halua oppia mitään tulevaisuuden varalle. 

Ihmisillä sellaisessa tilanteessa ei enää ole tulevaisuutta eikä oikeastaan menneisyyttä, on vain kipeitä muistoja, joita ei haluaisi kantaa mukana rasitteena. Ikävät muistot eivät jätä rauhaan, vaan ne salamoivat kerta toisensa jälkeen tajuntaan ja saavat ihmisen tarvittaessa huutamaan tuskasta. 

Nainen nousi ja teki lähtöä. Sen minä vain sanon, että mikään ei ole niin ihanaa kuin rakkaus, vaikka se tekisi ihmisen hulluksi, sanoi nainen viimeiseksi.

Jäimme pöytään istumaan. Kukaan ei sanonut mitään. Ei lisättävää äskeiseen, ajattelimme varmaan jokainen.

Kolmas sija rakkauden kilpailussa. Tositarina parisuhteesta, jossa eron jälkeen yritettiin aloittaa uudelleen.

Siihen aikaan Make suurta yksinäisyyttä, oli tuntenut jo yli vuoden. Kesällä baarin terassilla Make törmäsi vanhaan heilaan ja kihlattuun, Annukkaan. He alkoivat jutella ja pian Annukka ja Make olivat taas rakastavaisia. Sovinto oli helppo vuoden erosta huolimatta. Annukalla ja Makella oli hirveästi suunnitelmia. He kävivät telttaretkellä Toramon kairassa hilloja poimimassa. Songan suunnalla he kävivät mustikassa. Samanaikaisesti he suunnittelivat yhteistä Norjan matkaa. Elettiin Korona-aikaa, jolloin ulkomailla lomailu oli melko vaikeaa. 

Annukka ja Make viettivät päiviä ja öitä yhdessä. Lomapäivät riensivät ja pian kesäloma alkoikin olla ohitse. 

Sitten Make näki unen: Maken parhaat ja kalleimmat nahkakengät, Thinkit, olivatkin aivan risat kun Make ylpeänä niitä vilkaisi ihan vain katsoakseen kuinka hienot ne ovat. 

Kun Make heräsi ja mietti unta, hän tiesi olevansa väärällä polulla. Jotakin oli pielessä. Rikkinäisten kenkien kanssa hän ei pääsisi kovinkaan kauaa eteenpäin. Make ajatteli mielessään, että juuri niitä kenkiä hän oli koko sen ajan käyttänyt kun oli Annukan kanssa pari viikkoa heilastellut. Kengät olivat mukavat jalassa, ne olivat erityisen pehmeää nahkaa ja niissä oli tavallista parempi lesti.

Meni muutama päivä ja Make näki yöllä taas unen. Unessa Make oli tutun seurueen kanssa ruokailemassa noutopöydässä. Kaikki hakivat innolla ruokaa ja täyttivät lautasensa, niin Makekin muiden mukana, mutta sitten kun Make pääsi täysinäisen lautasen kanssa omalle paikalleni, hän huomasikin, että lautasella ei oikeastaan ollut mitään syötävää. Vaikka muille riitti noutopöydästä, kattaus ei ollut Make sopiva.

Kesäloman viimeisenä lauantaina Make oli Annukan kanssa mustikassa Songassa. Mustikkaa oli vähän, mutta jotain molemmat onnistuivat keräämään. Vaikka Annukka mietti koko ajan, voisiko jonkun lammen rannalle tulla teltan kanssa retkelle, tunnelma oli vaisu. Make yritti mielessään selvittää, oliko yhteys Annukkaan katkennut saman tien niin kuin oli useasti tehnyt silloin aikoinaan seurusteluaikana yli vuosi aikaisemmin, vaikka sormuksetkin oli ostettu yhteyden merkiksi. 

Annukan puhelin soi ja hän vastasi. Make siirtyi vähän kauemmaksi jotta ei kuulisi eikä syyllistyi salamaniskuun. Puhelu oli pitkä ja kiihkeä. Kun Make palasi takaisin Annukka sanoi, että se oli vanha miesystävä Jukka, jolle oli tullut ero. Haluaako se tavata, Make kysyi. Nainen vastasi, että hän ei ollut luvannut mitään. 

Make ja Annukka jatkoivat mustikan poimimista. Sitten he söivät eväät ja joivat kahvin. Luonnossa eväskahvi maistui hyvältä. Kotimatkalla Make kysyi naiselta hänen suunnitelmistaan illaksi. Nainen halusi käydä baarissa. Make  halusi itse mennä jalkapallo-otteluun. Nainen sanoi, että he voisivat tavata ottelun jälkeen ja viettää iltaa yhdessä. Annukka pyysi Makea hakemaan viinipullon ja tulevan yhdeksältä  noutamaan hänet baarin edestä. Make lupasi hakea viinipullon ja alkoi odottaa iltaa.

Make kävi Alkossa ja valitsi tavallista parempaa viiniä. Vähän ennen sovittua aikaa Make ajoi autolla baarin lähellä ja soitti naiselle. Nainen vastasi ja sanoi tiukasti, että kestää vielä 15 minuuttia. Make kertoi missä on ja jäi odottamaan. 

Nainen tuli, mutta oli mielentilassa, mikä ei kertonut hyvää. Tilanne päällä, sanoi nainen. Se entinen mies Jukka, joka soitti päivällä, oli baarissa ja heillä oli pitkä ja antoisa keskustelu. Sitä ennen hän oli keskustellut toisen entisen heilan kanssa, sen, joka edelsi Makea. Kun Make alkoi olla uudestaan Annukan kanssa yhdessä, suhteen kerrottiin päättyneen, mutta ilmeisesti se ei ollutkaan, koska naista ilmiselvästi harmitti, että mies, Kari, oli jo ehtinyt luvata olla toisen naisen kanssa koko viikonlopun. 

Make yritti lähestyä asiaa käytännönläheisesti. Hän näki, että nainen halusi mennä takaisin. Nainen hehkui kuten kaikki naiset tekevät huomatessaan olevansa haluttuja. Make tajusi, että he eivät nauttisi illasta kovinkaan paljoa, jos hän nyt vaatisi naista pitämään lupauksensa ja tulemaan kanssaan. 

Make ajoi korttelin ympäri ja pysähtyi uudestaan baaria vastapäätä olevalla parkkipaikalle. Sinun täytyy nyt kuunnella sydämen ääntä, Make sanoi ja tarkoitti sitä. Nainen puntaroi eri vaihtoehtoja, hän oli ilmiselvästi kiihtynyt ja vähän vihainen. Lopulta hän lähti autosta ja meni takaisin baariin.

Yhtäältä Make oli loukkaantunut, toisaalta helpottunut, sillä jotain tällaista hän olikin toivonut mielessäni silloin kun heitti Annukan baariin, joka oli täynnä mahdollisuuksia ja entisiä heiloja. Varmaan Make oli jossain sisimmässään toivonut, että joku nappaisi Annukan ilman, että hänen täytyisi muuta kuin seurata vierestä ja todeta, että kesäloman lopun juttu oli sitten siinä. 

Olikin jo aika päästä kesäkissasta eroon.

Kun Make ajoi kotiin viinipullon kanssa, kaduilla alkoi olla väkeä valmiina lauantai-illan viettoon. Ilta oli kaunis, aurinko hehkui myöhään iltaan taivaanrannassa punaisena juovana, vaikka keskikesä oli aikaa ohitettu. Kotona Make katsoi ikkunasta horisonttiin ja mietti elämänsä rakennusaineita ja totesi itselleen niitä olevan ilman Annukkaakin. 

Ensin Makea harmitti, koska ei ainoastaan yksi, vaan peräti kaksi miestä olivat ohittaneet hänet yhden illan aikana. Sitten se jo hieman hymyilyttikin.

Seuraavana päivänä Make alkoi saada viestejä. Ensiksi tuli viesti, että Jukka oli saanut sydänkohtauksen ja viety ambulanssilla sairaalaan. Naisen täytyi harmikseen huolehtia Jukan koirasta. Sitten tuli viesti, että oikeastaan se keskustelu Makea edeltävän heilan Karin kanssa oli ollut paljon tärkeämpi kuin Ilkka. He olivat jo ehtineet sopia, että vaikka Karilla olikin ollut nainen, he tästä lähtien muodostaisivat avoimen suhteen. Makelta ei suoraan kysytty mielipidettä, mutta varmuuden hän vuoksi sanoi, että hän ei ole kuvioissa mukana, häntä ei sellainen kiinnosta. 

Make ymmärsi, että ilta Ilkan kanssa oli ollut ennen muuta poseerausta Karille. Kun Annukka lähti Ilkan kanssa, hän viestitti Karille, että huomaako tämä, kuinka hän kelpaa vielä muillekin.

Make tiesi, että Kari oli juuri se mies, joka oli ollut hänen naapurinsa, ja jonka Annukka oli ottanut sänkyynsä jo silloin kun hänellä ja naisella oli vasta suhde tekeillä. Make ei ollut kyennyt unohtamaan sitä missään vaiheessa. Se oli aina painanut jotakin hermoa kehossa, vaikka hän oli yrittänyt ajattelemalla ja loogisesti analysoimalla purkaa mielipahan.

Viimeinen viesti naiselta oli, että kaipa he kuitenkin voisivat tehdä sen Norjan matkan yhdessä. 

Make vastasi, että perutaan matka, koska rakkaus oli kuitenkin se juttu. Koska ei olla enää rakastavaisia, ei yhteisessä matkassakaan ollut mieltä. Vielä Make lisäsi, että ei kanneta kaunaa ja hymyillään kun nähdään. 

Meni muutama päivä. Make näki yöllä unen, jossa hän raahautui viimeisillä voimillaan kerrostalon portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Hän ei ymmärtänyt, oliko humalassa vai sairas. Make näki kun ovi oli sepposen selällään hänen entisen naapurin Karin asuntoon. Make ei  jaksanut raahautua perille saakka, vaan jäi portaisiin makaamaan. Hän ohitseeni menivät Annukka ja pari muuta tuttua naista hyväntuulisena Makesta välittämättä. Hän oli heille kuin ilmaa. 

Asunnossa entinen naapuri Kari huusi kovalla äänellä Voitto nimistä miestä. Unessa Make mietti, että hän ei tunne ketään Voittoa. Herätessään hän ymmärsi, että yhden voitto ei aina ollut toisen tappio, eivätkä naisen tuleminen ja lähteminen olleet missään tapauksessa nollasummapeliä.

Uran valinta. Miten urakehitys muuttui kun lupaava johtaja menetti elämän hallinnan.

Reijon ura näytti olevan nousujohteinen. Hän oli muodollisesti pätevä, hän oli innostunut kehittämään omaa alaansa ja mikä merkittävintä, ylin johto oli kiinnostunut hänen ideoistaan. 

Reijo oli alunperin paikkakunnan omia poikia. Kauppalan pojat olivat verkosto, jossa autettiin kaveria. 

Reijolle oli pedattu paikka johtajaksi. Reijo valittiin johtajaksi, koska hänellä oli sekä nostetta että myötätuulta.

Reijo oli pidetty esimies. Vieläkin baarissa saatetaan muistella Reijon johtajan aikaa myönteisesti. Hyviä johtajia on harvassa ja heidät muistetaan. Tosin yksikään muistelija ei ollut töissä Reijon alaisena.

Kauan Reijo ei johtajana viihtynyt, sillä hän paloi loppuun. Ensin hän kyllästyi ja sen jälkeen hän alkoi puhua burnoutista ja masennuksesta. 

Historian pyörä pyörähtää joskus pienten marginaalien ansioista, samoin elämänkulku. Reijon elämän suunta vaihtui, vaikka mitään merkittävää ei oikeastaan tapahtunut. Hän ei joutunut työpaikalla vaikeuksiin, siinä vaiheessa avioliitto toimi ainakin jotenkin ja arki näytti olevan kunnossa. 

Aivan varmaa on, että Reijo alkoi kärsiä, mutta ainakaan aluksi syy ei ollut depressio. Ehkä sairauden sijaan voisi puhua vain toivottomuudesta tai kyynisyydestä. Filosofit varmaan antaisivat tuollaisessa tapauksessa ahdistuksen tai tarkoituksettomuuden diagnoosin. Sehän on kuolemansairaus. 

Reijo hakeutui työterveyslääkärin vastaanotolle ja valitti masennusta. Kun kysyttiin omaa arvioita syystä, hän sanoi vaikeudet työpaikalla. 

Se oli tietysti totta, kaikilla on jonkinlaisia vaikeuksia työpaikalla, ihmissuhteet eivät toimi, muut eivät arvosta ja kollegat ovat kateellisia ja pimittävät kriittistä tietoa.

Se ei ollut totta, koska varsinaisia vaikeuksia ei ollut, alaiset eivät kiusanneet, ei ollut palkan suhteen ongelmaa, koska se oli taulukon yläpäässä eikä irtisanominen uhannut. 

Ensin Reijo jäi sairauslomalle. Sitten hän palasi töihin, mutta ei enää pystynyt keskittymään työntekoon samalla tavalla kuin aikaisemmin. Välillä Reijo kävi töissä, välillä hän oli sairauslomalla. Muutama vuosi kului ja Reijo istui yhä useammin iltaa baarissa. Lääkkeitäkin hän söi, sen hän kertoi itse. 

Lopulta Reijolle kirjoitettiin eläkepaperit ja hän siirtyi työkyvyttömyyseläkkeelle. Johtajat pääsivät ainakin siihen aikaan melko helposti sairauseläkkeelle, helpommin kuin rivityöläiset.

Miranda oli hyvä kaveri Reijon kanssa jo niiltä ajoilta kun Reijo oli johtaja. Reijo oli siihen aikaan vakioasiakas Mirandan baarissa. 

Reijo oli rehellisesti tunnustanut, että jotakin kummaa tapahtui hänen elämässään sillä hetkellä kun hän maksoi asuntovelan viimeisen erän. Hän oli yhtäkkiä tuntenut itsensä täysin vapaaksi, vaikka joitakin muita velkoja olikin jäljellä. 

Sen sijaan, että hän olisi miettinyt pitäisikö perheen kanssa ruveta miettimään entistä uudemman ja tilavamman asunnon etsimistä ja ostamista, hän olikin päättänyt mielessään hypätä oravanpyörästä pois. 

Reijo oli kokenut omalla tavallaan eksistentiaalisen kriisin ja käytti itse tuota määritelmää. Työ oli ihan oikeasti alkanut tuntua merkityksettömältä. Hän oli tajunnut käyneensä töissä vain palkan takia. Palkan hän tarvitsi lainanlyhennyksiin ja perheen elättämiseen. 

Vaikka se olisi liioittelua, mielestäni voidaan sanoa, että Reijo valitsi virkauran sijaan mielenterveyspotilaan uran. 

Reijon vaimo lähti. Lapset eivät halunneet tavata isää ja Reijo kulutti aikaa baarissa hovi ympärillään. 

Jonkin ajan kuluttua Reijo kärähti rattijuoppoudesta. Se nopeutti alamäkeä, sillä Reijo luovutti ja kaatoi viimeisetkin kulissit elämästään.

Kun kerta toisensa jälkeen kuuntelin Mirandan kertomusta, mietin miksi Reijolle ei ollut riittänyt tasaisen puurtajan rooli. Kun kysyin Mirandan mielipidettä, hän mietti ja sanoi, että Reijolle mikään ei riittänyt. Silloin ei ole enää motivaatioita tavoitella mitään.

Minusta se oli pätevä analyysi, mutta itse olisin lisännyt sen, että jotkut ovat kuin uhkapelureita, jotka menestyessään alitajuntaisesti toivovat häviävänsä lopulta kaiken.

Tyylikäs pari. Tositarina parisuhteen vaikeuksista.

Kun erostamme oli kulunut yli vuosi, Anette ja minä yritimme setviä suhdettamme ja tehdä sovintoa. Turha jännite oli jäänyt matkan varrelle, puhuminen oli helppoa. Rehellisyys oli vaikeaa.

Me olimme hyvä pari, sanoi Anette. Se oli totta minunkin mielestäni. Aina kun tulimme yhdessä tavallista paremmin pukeutuneina ravintolaan sisälle, meidät huomattiin, mikä oli tarkoitus.

Kun lähdimme eri aikoina pois, sekin huomattiin, mikä ei ollut tarkoitus. Suhteemme ei toiminut. Anette olisi halunnut molemmat miehet, uuden ja minut. Minua olisi tarvittu kaveriksi kaikkeen sellaiseen, mitä uusi mies ei halunnut kuten teatteriin, konsertteihin, retkeilyyn ja matkustamiseen. 

Me olimme niin hyvä pari, toisti Anette ja melkein puhui minut ympäri. Anette oli mukavaa seuraa, sovimme toisillemme, mutta en kestänyt ajatusta jakamisesta.

Siihen aikaan taisin hokea, että toista ihmistä ei voi omistaa. Halusin kuitenkin omistaa.

Tiesin, että joitakin asioita Anette kaipasi meidän yhteiseltä ajalta. Puhuimme molemmat siitä, kuinka mukava oli herätä arkenakin toisen vierestä, tehdä yhteinen aamupala ja lähteä yhdessä töihin. 

Silloin kun olimme yhdessä ja kihloissa ja lähdimme ravintolasta eri aikaan, olin jälkeenpäin utelias tietämään kenen porukoissa Anette kulki ja oliko Anette ollut uskoton.

Itse en ollut kertaakaan uskoton. Epäilin Anettea.

En kuitenkaan tehnyt asiasta elämää suurempaa numeroa. Kun kysyin Anettelta, hän joko kielsi tai naurahti olleensa niin kännissä, että ei muista. Rationaalinen Anette ei vastannut juoppo-Anetten tekemisistä.

Salaa toivoin, että joku muu veisi Anetten. Eikä se niin salaista ollut, sanoin Peuhulle, että ota sinä tuo Anette, te taidatte sopia paremmin yhteen kuin me sovimme. Peuhu olisi ottanut, mutta Anette ei ihastunut Peuhuun. Tämä taisi olla liian kunnollinen Anettelle. Anette retkahti juoppoihin.

Jos minä olin alkoholisti, Anette oli juoppo. Siinä on ero.  En pitänyt siitä, että istutaan koko yö baari-illan jälkeen keittiön pöydän ympärillä ryypäten. Anettelle se oli elämää.

Joskus myöhemmin mietin, oliko Anette onnellinen uuden kanssa. Anette itse kirjoitti elävänsä päivän kerrallaan. Osasin arvostaa moista elämäntapaa, mutta silti olin pahoillani Anetten puolesta. Elämään kuuluivat odotukset ja suunnitelmat samalla lailla kuin muistot, jotka elävät meissä. 

Emme Anetten kanssa voineet palauttaa sitä aikaa, jolloin olimme tyylikäs pari. Hengailimme yhdessä aikamme. Kun sitten lähdimme eri suuntiin, teimme sen sekä omasta vapaasta tahdostamme että vaikeasti selitettävissä tiedostamattomista tarpeista ja haluista.

Viimeksi mainittuja saattaa ymmärtää intuition avulla välähdyksenomaisesti. Niitä on vaikeaa sanoa sanoin, edes omin sanoin. 

Joskus ajattelin, että parisuhteessa ei tarvita sanoja, pelkkä katse riittäisi. Olen edelleen samaa mieltä, mutta ennen kuin sille tasolle päästään, tarvitaan paljon puhetta ja kuuntelua, hellää kosketusta ja henkistä yhteyttä.

Emme silloin yrittäneet kovin paljoa kertoa tunteistamme ja ongelmista parisuhteessa. Iltaisin luin ääneen kirjoja, joita Anette kommentoi.  Puhuimme kirjojen sisällöstä ja tapahtumista, mutta oikeastaan tarkoitimme omaa elämäämme ja omia kipupisteitämme, joista parisuhteemmekin kärsi.

Kun suhde oli ohitse, Anette oli varmaan rehellinen kun hän sanoi, että hän oli onnellinen sekä minun kanssani että uuden kumppanin kanssa. Ehkä ongelma olikin siinä, että minun oli vaikea olla yhtä rehellinen: halusin olla yhdessä, jättää ja tulla jätetyksi, mutta olin vaiti silloin kun asiasta olisi pitänyt puhua.

Harha-askel. Tarina baarissa tapahtuneesta vedonlyönnistä.

Joskus monta kymmentä vuotta sitten kellaribaaria vastapäätä oli huoltoasema. Nyt siinä on parkkipaikka. Baari oli oikeastaan hotellin karvalakkipuoli ja hotellin sisäänkäynnin edessä aikoinaan oli polttoaineen tankkausmahdollisuus. Tämä oli joskus 1950-luvulla, sanoi Reijo, joka tiesi asiasta. Maksu tapahtui hotellin respaan, lisäsi hän. 

 

Vastapäisen talon asukkaat istuvat päivittäin tupakalla melkein samassa paikkaa, missä polttoainesäiliöt olivat aikoinaan sijainneet. 

 

Kaikki muistimme ajan, jolloin baarissa sai syödä edullisesti. Ruoka tuli hotellin keittiöstä. Kun muutin kauan sitten paikkakunnalle, kellaribaaria suositeltiin juuri sen takia ruokapaikaksi, koska ateriat valmistettiin hotellin keittiössä.

 

Aikoinaan baarin yhdessä pöydässä lyötiin vetoa siitä, kuka kävelee joen yli kulkevan rautatiesillan kaidetta pisimmälle. Kaikki olivat kännissä, kuka muita enemmän, kuka muita vähemmän. Sitä vetoa pöytäseurueen ei olisi pitänyt tehdä, sillä Ville, joka voitti kisan, ei kauaa ehtinyt nauttia voitosta, koska hän putosi joen jäälle ja kuoli. Se oli surullinen kuolema. Sen myönsivät kaikki. 

 

Tiesin suurin piirtein Villen tarinan, sillä Ella oli sen minulle kertonut. Villelle osui lähtökohdaksi omituisten otusten perhe, isä tosin oli kunnollinen mies, metsuri ammatiltansa, mutta äiti oli masennukseen taipuvainen ja teki itsemurhan. Sisar oli kevytkenkäinen, viinapullo riitti maksuksi. Jonkin ajan kuluttua pari ryyppyä pullon suusta oli käypä maksu. 

 

Yksinkertaisen ihmisen ei koskaan pitäisi olla täynnä intoa tehdä jotain. Kun Ville oli teini-iässä mennyt kysymään sahalta töitä, isä oli varmuuden vuoksi käynyt sanomassa, että älkää ottako poikaa töihin, ei ole sahan töihin sovelias. 

 

Ville otettiin kuitenkin sahalle töihin. Villella oli kova hinku töihin sahalle ja sinne se pääsi. En tiedä, miksi työhönottaja ei kuunnellut isän ääntä. Sitä Ellakaan ei tiennyt. Ensimmäinen työpäivä oli myös viimeinen, sillä Ville menetti sirkkelissä yhden sormen vai olikohan niitä pari. 

 

Mitä perheelle tapahtui myöhemmin, kysyin Ellalta. 

 

Kaikki kuolivat, kuka tapaturmaisesti, kuka teki itsemurhan. Isä kuoli tapaturmaisesti, äiti teki itsemurhan, kertoi Ella. Sisar voi olla elossa, en tiedä. 

 

Ville istui päivittäin baarissa. Kun Ville kävi ostamassa uudet housut, kukaan ei lyhentänyt lahkeita sopiviksi. Asfaltti lyhentää, todettiin yleisesti Villen housuista, kertoi Ella. 

 

Baarissa puhuttiin vuosikaudet Villesta ja hänen kuolemastaan. Perheestä ei puhuttu. Ella puhui siitä, koska oli lapsena asunut saman kadun varrella.  

 

Olin utelias kuulemaan baarissa juoppojen jorinoita, siksi varmaan Villen kuolema oli yksi niistä tapahtumista, joista halusin kuulla yksityiskohtia. Minua kiinnostivat traagisen episodin olosuhteet ja toimintaympäristö. Eri selostuksista sain koottua jonkinlaisen palapelin sekä itse tapahtumasta että sitä edeltävistä seikoista.

 

Ville oli juovuksissa, kun lähti kävelemään sillan kaidetta pitkin. Se oli talviaika, joten kaide saattoi jäisen liukas. Ville oli kuulemma huonossa kunnossa, jaloissa ei ollut enää voimaa. Ryyppääminen oli tehnyt tehtävänsä. Kukaan ei kestä alkoholia ja juopon elintapoja loputtomasti, kaikilla tulee raja vastaan, vaikka se onkin tunnetusti yksilöllistä. 

 

Sinä päivänä kun porukka istui baarissa, Ville oli kesken ryyppäämisen käynyt vastapäisellä huoltoasemalla ostamassa tupakkaa. Se oli kuulemma yleinen käytäntö, kannatti kävellä tien yli, sen verran tupakka-aski oli halvempi huoltsikalla, että siinä säästi rahaa.

 

Oli siis tavallista kävellä baarista tien toiselle puolen, mutta sillä kertaa huoltoaseman sisällä oli pari miestä, jotka alkoivat haastaa Villen kanssa riitaa. Miesten mielestä Ville oli heille velkaa, mitä on vaikea uskoa, sillä Ville oli perinyt isältään rahaa, jolla oli ostanut baarin tuntumasta asunto-osakkeen. Oli jäänyt rahaa elämiseen ja baarissa istumiseen. 

 

Ella painotti, että Ville ei ollut kenellekään velkaa. Päinvastoin monet olivat Villelle velkaa, koska yrittävät hyötyä tämän oletusta hyväuskoisuudesta. Raha-asioissa Ville ei ollut tyhmä eikä naivi. Hänellä oli taskussa pieni vihko, johon hän aina merkitsi ketkä lainasivat häneltä rahaa. Jos joku pyysi vilppiä, Ville katsoi vihkosta velkatilanteen ja osasi sanoa ei, jos aikaisempaa lainaa ei ollut maksettu eikä edes lyhennetty.

 

Ville tuskin siis oli velkaa miehille, jotka rahaa alkoivat Villelta vaatia. Ville ei ollut mikään riitelijä ja hän yritti poistua paikalta. Ennen kuin Ville pääsi lähtemään, hän kuuli itseään haukuttavan vähä-älyiseksi, äitiään hulluksi, sisartaan huoraksi ja isäänsä moottorisahaansa runkanneeksi munattomaksi mieheksi.

 

Vinoilu oli liikaa Villelle. Hän kuunteli vaieten, sillä kommentit olivat oikeastaan totta.

 

Viimeiseen isäänsä koskevaan ilkeilyyn Ville huusi, että saatana väite hänen isästään on vale, hän tappaa. Miehet naureskelivat suorastaan odottavansa sitä kun Ville ryhtyy tappohommiin, kotonaan varmaan oli oppinut niksit. Rupea myös huoraamaan, senkin olet jo kotonas oppinut. 

 

Ville palasi baariin. Villen poissa ollessa pöytäseurue oli päättänyt, että Ville saisi tarjota loppuillan. Seurueen velat Villen vihkossa olivat kuitenkin sitä luokkaa, että vippiä oli turha pyytää, jotain muuta oli keksittävä. 

 

Silloin joku oli saanut idean kilpailusta, jonka Ville häviäisi. Sitä ennen olisi sovittu häviäjän tarjoavan koko illan seurueelle. Häviäjän rooli pedattiin siis etukäteen Villelle. Sitä kautta muut uskoivat saavansa illan juomat ilman omaa rahaa. 

 

Kilpailuksi päätettiin sellainen, että kukin vuorollaan kävelisi joen ylittävän sillan kävelykaidetta ja lyhyimmän matkan kävellyt häviäisi. Seurue sopi myös, että pannaan Ville aloittamaan ja sen jälkeen kukin vuorollaan kävelee juuri vähän kauemmaksi. Lisäksi jokaista vannotettiin, että jos joku tuntee olevansa Villea huonommassa kunnossa ja pelkää häviävänsä, silloin pitäisi vaihtaa ajoissa pöytää. Kaikki olivat varmoja, että pystyisivät kävelemään pidemmälle kuin Ville. 

 

Ville oli sekä kiukkuinen että poissa tolaltaan kun hän palasi baariin. Seurueella ei ollut kovin suurta ongelmaa houkutella Villea kisaan mukaan. 

 

Mentiin ulos aloittamaan kisa. Ville lähti ensimmäisenä kävelemään kaidetta pitkin. Kaikki yllättyivät kuinka pitkälle Ville käveli, melkein puoleen väliin saakka ennen kuin jalka lipesi ja Ville rojahti alas jäälle.

 

Ambulanssi vei Villen pois. Paikalle kerääntyneet tiesivät, että oli käynyt huonosti. Baarin sisällä oltiin hiljaisia, sentään juotiin malja Villen muistolle jonkun kaverin ehdotuksesta.  

 

Muistivihosta ei kuultu koskaan mitään. Velalliset saattoivat huokaista helpotuksesta, sillä velat haudattiin Villen mukana.

 

En tiedä onko enää ketään pöytäseurueesta elossa vai ovatko kaikki kuolleet. Baarin asiakkaiden parissa kato on ollut melkoinen. Tapauksesta kertoneista kukaan ei myöntänyt istuneensa juuri sinä iltana samassa pöydässä, vaikka sitä varta vasten kysyin. Olin nähnyt kuvan, jossa Ville istuu baarissa kolmen kaverin kanssa. Kuvan kaverit eivät olleet välttämättä samoja, joiden kanssa Ville oli istunut viimeisenä iltana. 

 

Huoltoasema purettiin aikanaan. Paikalle jäi vain parkkipaikka. Keskustassa ei ole enää yhtään huoltoasemaa. Samalla parkkipaikalla yhtenä valoisana kesäyönä oli tullut joillekin miehille riitaa. Yksi riitelijöistä oli hakenut aseen ja ampunut jonkun toisen kuoliaaksi. Ammuttu mies oli ollut toinen niistä, jotka olivat haastaneet Villen kanssa riitaa. Toinen oli kuollut jo aikaisemmin.

 

Joskus juttelin tappajan kanssa sen jälkeen kun tämä oli päässyt vankilasta. Kyselin kautta rantain, miksi tämä oli ampunut sen miehen. Vastaus oli yllättävä. Mies sanoi nuorena rakastaneensa yhden omituisen perheen tytärtä, Sirkkaa, joka kuitenkin alkoi hengailla miesten kanssa, jotka tarjosivat viinaa. Niiden miesten kanssa se ei ollut tosi rakkautta, vaan jotain muuta, kertoi mies.

 

Se ammuttu paskiainen oli ensimmäinen niistä miehistä, joka vokotteli Sirkkaa viinaksilla. Sirkka oli minun nuoruuteni rakkaus, se ainoa oikea rakkaus, tunnusti ampuja. Vain yhden kerran olen kokenut sellaisen hullun ihanan rakkauden. 

 

En kysynyt perheestä mitään, osasin yhdistää tiedonjyväset. 

 

Ampujalle ei voinut tarjota lasillista, sillä hän oli raitistunut vankilavuosinaan. Ennen kuin lähdin, vannotin kaveria etsimään nuoruuden rakkautensa käsiinsä ja kertomaan koko tarinan.

 

Sirkka on kuollut niin kuin koko perhe. Silloin tällöin kävelen hautausmaalle katsomaan hautaa. Sillä haudalla kukkia on harvoin, sanoi mies ja katsoi ohitseni kauas menneisyyteen, jonne kenelläkään ei ollut pääsyä. 

Pitkää lihasta. Kertomus siitä kun nyrkkeilijä saa luvan lyödä yöttömän yön kaupungissa.

Antsa on se paikkakuntalainen, joka oli sanonut olympianyrkkeilijälle, että tämä saa lyödä. Tämä oli yksi baarissa kerrotuista tarinoista. 

Antsa oli itse entinen painija. Enemmän paikkakunta oli joskus ollut nyrkkeily- kuin painikaupunki.

Vaikka olisin ollut kumpaa tahansa, en silti olisi mennyt uhoamaan olympiamitalistille yöllä kaupungin kadulla pikkukännissä.

Kysyin rutiininomaisesti, miten kävi, vaikka tietäähän sen. Hyvin ei käynyt, mutta ei mitään vakavaa onnettomuutta tapahtunut. Yritin kuvitella olosuhteet keskikesän auringon valaistessa pikkukaupungin katua Antsan ottaessa lyönnin vastaan.

Kysyin myöhemmin Mirandalta olosuhteita, mutta hän ei ollut itse ollut paikalla eikä osannut kertoa sen enempää. 

Ajattelin kännisiä miehiä sokkeloisella sivukadulla jossain baarin lähellä. Jostain syystä mielikuvissa on roskiksia ja aitoja. Aurinko ei painunut horisontin viivan alle ja Antsa uskoi omiin vatsalihaksiinsa. En osannut kuvitella nyrkin iskua kasvoihin tai leukaan.

En tiedä ihailiko vai hämmästelikö kertoja Antsaa. Mietteissään kertojat aina olivat tarinan siinä vaiheessa. 

Antsa oli hullun rohkea tai typerys, sitä mieltä olin itse. Ihmettelin aina sitä, miten Antsalla oli niin fiksu nainen.

Tarinan tässä vaiheessa Miranda puuttui puheeseen, siirtyi eteenpäin, toiseen tarinaan. Lare oli terassilla haastanut kaikki halukkaat kädenvääntöön. Muutamat olivat ottaneet haasteen vastaan. Lare oli voittanut kaikki. 

Ehkä kaikki eivät olleet tosissaan leikissä mukana. Taisivat mennä vääntämään kättä ajatuksena saada kiusallinen ohjelmanumero pois alta, mietin mielessäni. 

Jouni oli istunut samalla terassilla. Lare ei pitänyt Jounia juuri minään, vaikka Jouni oli junioreiden painin Suomen mestaruuskisojen mitalisti. Painijoiden voima on pitkää lihasta, ei mitään kehonrakentajien pullistelua, sanoi Miranda ylpeänä. Painijan voima voi hämätä kokemattoman.

Tiesikö Lare, että Jouni on painija, kysyin väliin.

Mirandan mukaan tiesi, mutta Jouni ei ollut mikään bodari. Lare ei ottanut Jounia riittävän vakavasti.

Ensin väännettiin oikealla kädellä. Jouni voitti. Lare vaati uusintaa. Jouni voitti senkin. Sitten väännettiin vasemmalla kädellä ja Jouni voitti. 

Lare joutui myöntämään häviön. Jouni oli voittanut. Tappion tunnustaminen kävi luonnolle. Jounin voitto herätti hämmästystä. Lare yritti kiemurrella tappiosta selittelemällä. 

Joskus yli kymmenen vuotta Jounin kuoleman jälkeen istuimme baarissa ja Miranda ja Lare alkoivat muistella kädenvääntöä.

Lare sanoi, että hän oli aivan tahallaan hävinnyt, koska vastassa oli poikanen. Eihän hän ollut edes täysillä yrittänyt. Kännissäkin oli ollut.

Miranda suuttui. Tietenkin suuttui. Lare vähätteli hänen edesmenneen poikansa saavutuksia, suorastaan yritti mitätöidä ne. 

Laren ja Mirandan kiistellessä sanoin Mirandalle, että tämä antaisi jo periksi, ei ollut vaivan arvoista. En käsittänyt koskaan, miten Miranda yritti Jounin saavutuksia kehumalla voittaa menetyksen surun. Entiset voitot eivät tuoneet Jounia takaisin.

En anna periksi, sanoi Miranda kuohuksissaan. Eikä antanut periksi. Lopulta Lare lähti. Se oli ainoa ratkaisu, sillä Miranda ei perääntynyt tuumaakaan. Tosin koko seurue, johon Lare kuului, lähti. Se oli sunnuntain iltapäivä ja niin sanotusti vuoronvaihdon aika baarissa. Kello löi. Päivävuorolaiset lähtivät ja iltavuorolaisia valui vähitellen sisään lasin ääreen.

Jäimme istumaan pöytään ja Miranda oli edelleen pois tolaltaan. Yritimme juoda juomamme ja mietimme seuraavaa keskustelun aihetta. Kumpikin mietti Jounia, kuolemaa ja elämän suuria menetyksiä. 

Minä pohdin aikaisempia saavutuksia, joista edelleen puhuttiin, vaikka ne olivat menettäneet merkityksensä.

Miranda kysyi, milloin kehitetään täsmäunohduslääke, sillä hänellä oli öisin herätessään liian usein kamalia muistoja, jotka iskivät päälle kesken unien eivätkä päästäneet otteestaan.

Tiesin mitä Miranda tarkoitti. Itsekin kärsin samanlaisista, mutta päiväsaikaan. Ikävillä muistoilla on ohitustie tajuntaan, ne eivät kiertäneet samaa reittiä kuin muut menneisyyden asiat, joita aivojen täytyi penkoa muistiarkistosta eri hakutavoilla. Piinaavat muistot olivat polttaneet sellaisen jäljen, että pienikin signaali saattoi laukaista ne tietoisuuteen.

Ajattelin, että jossain toisessa todellisuudessa aika kulkisi hitaammin ja Miranda olisi Jounin kanssa terassilla. Katselisin kun Jouni vääntäisi Laren kanssa kättä ja Miranda olisi pojasta ylpeä. 

Mitä sen jälkeen tapahtuisi? Osaisiko Miranda toimia sellaisella tavalla, että Jouni ei ajautuisi väärään seuraan, vaan välttäisi sen polun, jonka päätepiste oli ennenaikainen ja väkivaltainen kuolema?

Entä jos Lare voittaisi ja se saisi jollakin tavalla Jounin tekemään eri valintoja? 

En kysynyt ääneen kysymystä, se jäi kirjanmerkiksi mieleeni. Tiesin, että mietteeni eivät Mirandaa olisi lohduttaneet, sillä hän oli aina jalat maassa, ei mikään toisessa todellisuudessa haaveksija kuten muutamat muut.

Mikään ei nostanut tunnelmaa. Toivoin, että baariin tulisi joku, jolla olisi oikeat sanat tai edes uutta tarinaa. Ketään ei tullut. Me istuimme paikoillamme synkkinä. 

Jos joskus olikin ollut hetki, jolloin tapahtumien kulkua olisi voinut muuttaa, se oli iäksi mennyt eikä sen pohtiminen lohduttanut, koska mikään voima ei tuonut Jounia takaisin. Kaipaus ja suru olivat Mirandan elämän ainekset ja välillä ihmettelin, miten hän jaksoi elää. Kaikki eivät olisi jaksaneet.

En tiedä oliko Miranda kuullut tapauksesta, jossa parhaat kaverukset ryyppäsivät rankasti yhdessä paikkakunnalla. Ryyppäämisessä itsetuhoiset ajatukset tulevat pintaan. Toinen kaveruksista oli pyytänyt toista hakemaan puukon ja lyömään sillä itseään. Onneksi kaveri ei ollut hakenut puukkoa, mutta oli lyönyt kuitenkin niin, että se toinen tuupertui.  Kun kysyttiin miksi löi, lyöjä sanoi, että itsepuolustukseksi. Se toinen oli ollut sen näköinen, että lyöjän mielestä oli ollut tosi kyseessä. Jos hän ei olisi lyönyt, olisi tapahtunut jotain vielä lyöntiäkin vakavampaa. 

Ero siitä tuli. Tarina äkisti päättyneestä parisuhteesta.

Roope menetti jokaisen naisen, jonka kanssa hengaili. Kaikki suhteet päättyivät suurin piirtein samalla tavalla. Ei ollut mitään suurta riitaa eikä yhteenottoa, mutta Roope vain tokaisi puolihuolimattomasti, että hän haluaisi päästä jo eroon, hän haluaisi lähteä jo pois. Naiset suuttuivat ja lähtivät. 

Kerran istuin itsekin baarissa samassa pöydässä kun Roope tokaisi, että pääsisipä jo erilleen, kun niin tympäisee. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän sen suurempaa huomiota, kaikenlaista sanotaan baarin pöydissä, mutta Roopen silloinen nainen lähti. Ja lähti lopullisesti, kuten kävi myöhemmin ilmi.

Myöhemmin yritin palauttaa mieleen, mitä tapahtui ennen Roopen tokaisua. Kuka sanoi ja mitä ja miten Roope reagoi? En muistanut muuta kuin sen, että tunnelma oli rento ja kaikilla tuntui olevan mukavaa.

Kun oikein pinnistin muistiani, saatoin nähdä Roopen vaipuneena omiin ajatuksiinsa. Ehkä juuri silloin hän mietti eroa silloisesta naisesta. Vai oliko kaikki minun muistoni tuosta hetkestä mielikuvitusta? Saattaa olla, että en oikeasti muista Roopesta mitään ennen tämän töksäytystä, koska en tainnut kiinnittää häneen mitään huomiota.

Yleisesti ottaen Roope vaikutti mukavalta ja tasapainoisesta kaverilta. Miranda kertoi minulle, että Roope kärsi tai oli kärsinyt vakavasta masennuksesta. Olin hieman yllättynyt, mutta tiesin, että masennus ei välttämättä näy ulospäin. Miranda kertoi myös, että Roopen suhde vanhempiinsa oli ollut tosi huono. Roope ei vielä aikuisiälläkään ollut päässyt lopullisesti sopuun edesmenneiden vanhempiensa kanssa. 

Puoli vuotta saman naisen kanssa on Roopen maksimi, nauroi Miranda iloisesti. Sillä Miranda kuittasi Roopen naisten lähtemiset. En ollut täysin vakuuttunut. Mirandan tapa ajatella vaikutti liiaksi mutkia oikaistulta.

Roopella ja Mirandalla oli ollut suhde, ilmeisen vakava, joten Mirandalla oli edellytyksiä tuntea Roopen sielunelämää.

Niihin aikoihin eräänä lauantaina baarissa tapahtui kaksi asiaa: Aku, joka oli yleensäkin aggressiivinen kaikkia kohtaan, joi rähinäviinaa ja alkoi riehua. Paikalle kutsutut poliisit laittoivat Akun nippusiteisiin ja veivät pois. Aku sai vuoden porttikiellon baarion. Akun naisystävää Iinestä hävetti Akun häiriköinti. 

Sitten Roopelta varastettiin pikkutakin taskusta lompakko. Syylliseksi epäiltiin vankilakundia, joka istui pitkällä penkillä vähän aikaa Roopen vieressä.
Ulpu ja Miranda yrittivät vartijan kanssa saada lompakkoa takaisin, mutta lompakkoa ei koskaan saatu takaisin. 

Kaikki olivat uupuneita illan tapahtumista ja Roopen rahat oli varastettu. Onneksi Roopen pankkikortti oli tallella. Se oli ollut housun taskussa. Ulpu ja Miranda istuivat Roopen kanssa, kun tämä taas puuskahti toivovansa jo pääsevänsä eroon. Naiset katsoivat Roopea uteliaasti, mutta pöydässä ei ollut naista, joka olisi lähtenyt.

Joskus istuttiin kolmisin lasin ääressä, Roope, Miranda ja minä. Roope oli yleensä aika hiljainen, Miranda hoiteli puhumisen. Minäkin kuuntelin. Miranda kerta toisensa jälkeen muisteli lapsuuttaan ja isäpuoltaan, joka hakkasi häntä ilman, että äiti puuttui asiaan. Miranda väitti, että isäpuoli oli pervo, sai jonkinlaisen seksuaalisen tyydytyksen kun pahoinpiteli nuorta tyttöä. 

Isäpuoli oli parikymmentä vuotta nuorempi kuin Mirandan äiti. Miehen loppukin oli kaamea, sillä hän kuoli kerrostalon kellariin, jonne oli mustasukkaisesti aseen kanssa seurannut silloista naisystäväänsä, jota epäili uskottomuudesta. Nainen onnistui livahtamaan ulos kellarin ovesta pakoon ja mies tappoi itsensä. 

Kysyimme Mirandalta miten tämä oli selvinnyt lapsuuden ankarista koettelemuksista jänkän reunalla. Miranda korjasi, että talo sijaitsee nelostien varrella, ei jänkän reunalla. Olen kuitenkin yhtä elämänmyönteinen kuin äitini, sanoi Miranda. Lisäksi minulla oli velipuoli, joka rakasti minua, pikkusisartaan. Se rakkaus minua kannatteli nuoruuden läpi. Velipuoli oli oikean isäni kanssa samaa ikäluokkaa. Velipuoli otti minut mukaan viikon kestäville hillaretkille ja toi minulle pieniä lahjoja. 

Miranda kertoi äidistään, isäpuolestaan ja velipuolestaan muistoja. Velipuolen järjestämillä hillastusretkillä marjastettiin ja juotiin viinaa. Mukana oli yleensä yli puolen kymmentä ihmistä. Hillasaaliit olivat komeat ja kaikilla oli kova krapula kun palattiin tiettömien taipaleiden takaa.  

Mirandan oikea isä oli muuttanut Ruotsiin eikä pitänyt Mirandaan yhteyttä. Miranda sai vasta aikuisena tietää oikean isänsä henkilöllisyyden.
Kun Miranda muisteli lapsuuttaan, yhtäkkiä Roope tokaisi mietteissään: voi että haluaisin jo päästä eroon. 

Vilkaisimme Mirandan kanssa toisiamme. Roope hätkähti itsekin ja nousi häpeissään ylös ja meni vessaan. Sieltä palatessaan hän toi jääkaapista kaikille oluet.

Mielestäni oli selvinnyt, miksi naiset lähtivät ja jättivät Roopen. Miranda oli varmaan tajunnut asian jo ajat sitten.

Roope saattoi yhtäkkiä ilman varoitusta vaipua muistelemaan nuoruuden vaikeaa suhdetta vanhempiinsa, jolloin hän oli varmaan päivästä päivään mielessään hokenut toivovansa jo pääsevän muuttamaan kotoaan pois ja vanhemmistaan eroon. 
Kun tällainen takauma iski päälle, Roope pakonomaisesti sanoi ääneen sen mitä aikoinaan hoki mielessään.

Kyseessä oli karmea väärinkäsitys, sillä Roope ei tarkoittanut sanoa niin naisystävälle, vaan ilman kontrollia toisti sitä, mitä oli halunnut sanoa nuoruudessaan vanhemmilleen.

Vaihdoin puheenaihetta, koska tiesin, että Roopea nolotti. 

Miten Akun naisystävä kestää, kysyin minä. Kaikki olivat vaiti ikään kuin kysymystä ei olisi kuultu. Iines ja Aku eivät enää pysty muuta kuin olemaan yhdessä, vaikka Iinestä hävettää Akun käytös juovuksissa, Miranda totesi.

Ihailtavaa, sanoi Roope mietteissään ja lisäsi haluavansa yrittää seuraavan mahdollisen naisystävän kanssa pysyvää suhdetta. Vaikeudet on tarkoitettu voitettaviksi, totesi Roope.

Siihen ei ollut lisättävää, kullakin meistä oli oma tapansa selviytyä, se mikä toimii yhdellä, saattoi olla toimimatta toisella. 

Mirandan baarissa istuttiin ja juteltiin, kunnes mentiin kapakkaan, missä Miranda lauloi. Miranda laului aina kauniisti. Joku kertoi, että Iines oli jättänyt Akun.